Nuoriin kohdistuva seksuaalinen väkivalta

 Seksuaalinen väkivalta määritellään yhdeksi traumaattisimmista kokemuksista, jonka kohteeksi nuori voi joutua. Toisin kun yleisesti oletetaan, nuorten kohdalla tekijä on usein lähipiiristä. Tutun ja aiemmin nuorelle turvallisen henkilön tekemä seksuaalinen väkivalta aiheuttaa hämmennystä, kykenemättömyyttä toimia ja puolustautua. Lisäksi on tavallista, että nuori häpeää ja syyllistää itseään tapahtuneesta. Moni seksuaalista väkivaltaa kokenut nuori vaikenee väkivallasta ja vain murto-osa tekee poliisille rikosilmoituksen. Tämä on yleistä myös aikuisten kohdalla.

Rikosuhripäivystyksen nuorten hankkeen verkkokyselyssä nuorilta kysyttiin seksuaalisesta väkivallasta. Kyselyyn vastasi 437 nuorta, joista yli sata kertoi kokeneensa seksuaalista väkivaltaa. Nuorista noin 70 ei osannut sanoa, oliko kokenut seksuaalista väkivaltaa vai ei. Moni nuorista ei ollut kertonut kokemastaan kenellekään.

”olen vähän hämmentynyt tässä vuoden aikana oppimistani asioista. en oikeesti tiennyt että niin moni kaveri on kokenut seksuaalista väkivaltaa, jopa raiskattu. tyttöjen ahdistelutilastot taas on ihan tuttua kauraa” – Nuori x / IRC-Galleria -

Seksuaaliseen väkivaltaan liittyy vaikenemisen kulttuuri. Vaikenemista vahvistaa usein pelko seurauksista. Nuori voi pelätä mitä perhe, vanhemmat ja erityisesti oma äiti ajattelee tapahtuneesta. Nuori saattaa ajatella, ettei häntä uskota tai että kertomisen jälkeen hän ei saa enää asua kotona. Oikean tiedon puuttuessa lastensuojeluilmoitus voi yhdistyä mielikuviin mahdollisesta lastensuojelulaitokseen sijoittamisesta. Seksuaalisen väkivallan tekijän ollessa aikuinen, nuoren luottamus aikuisia kohtaan haavoittuu. Ei ole mikään ihme, että seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunut nuori sulkee tiukasti suunsa ja kantaa kipeän ja raskaan salaisuutensa yksin.

”Se, että voisi luottaa siihen, ettei asiasta nouse omaa elämää rajoittavaa paskamyrskyä…” - Nuori z/ Demi -

Tutkimuksen mukaan nuorten kokemukset seksuaalisen väkivallan paljastumisesta viranomaisille vaihtelevat helpotuksen tunteesta voimakkaaseen kieltämiseen, ahdistukseen ja epätoivoon. Eri reagointitavat riippuvat seksuaalisen väkivallan luonteesta, kestosta ja tekijän suhteesta nuoreen. Alaikäiseen kohdistuneissa seksuaalirikoksissa asian ilmituleminen käynnistää rikosprosessin lisäksi lastensuojelullisia ja mahdollisesti terveydenhoidollisia prosesseja. Pitkäkestoinen, pahimmillaan vuosia kestävä rikosprosessi, ei ole nuoren edun mukaista. Nuorten kohdalla rikosprosessin toivoisi menevän nopeammin.

Rikosprosessin pitkittyminen voi pahimmillaan heikentää nuoren elämänhallinnan tunnetta ja hidastaa toipumista. Nuoren rikoksen uhrin heikko asema on huomioitu poliittisella tasolla ja oikeusministeri Anna-Maija Henriksson on asettanut työryhmän selvittämään nuoren rikoksen uhrin asemaan liittyviä epäkohtia. Erityisesti 15–17-vuotiaan nuoren ja rikoksen tekijän kohtaamiseen oikeudessa yritetään saada muutosta.
”…jotenkin tuntuu että näistä asioista puhutaan aivan liian vähän/ohitetaan kokonaan…” - Nuori c /IRC- Galleria-
Varhain aloitettu ikätasoinen turvataitojen harjoittelu ja seksuaalikasvatus sekä avoin keskustelu seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ovat keinoja ehkäistä seksuaalista väkivaltaa. Nuoret tarvitsevat selkeitä ohjeistuksia ja erityisesti yhdessä tehtäviä harjoitteita, miten toimia seksuaalisesti hämmentävissä tilanteissa ja miten puolustaa itseään. Ohjeistuksia tulee antaa niin reaali- kuin virtuaalimaailmaa ajatellen. Oikean tiedon turvin nuoren on helpompi toimia tilanteessa, jossa hänen henkilökohtaisia rajoja ylitetään.

Rikosuhripäivystys tekee paljon viranomaisyhteistyötä, jotta rikoksen uhrit saisivat tietoa palveluista ja ohjautuisivat paremmin avun ja tuen piiriin. Tavoitteena on, että esimerkiksi rikosilmoituksen tehnyt seksuaalirikoksen uhri tulee paremmin autetuksi ja hoitoon ohjatuksi. Valitettavan usein uhrin oikeudet toteutuvat vain osittain. Asiasta on tehty kirjallinen kysymys eduskunnan puhemiehelle ”Rikoksen uhrien tukipalvelut ja oikeudet ” (313/2013 vp)

Seksuaalirikoksen uhreja tulee aina kohdella erityisellä herkkyydellä. Jokaisella rikoksen uhrilla on oikeus tulla asianmukaisesti ja lempeästi kohdelluksi sekä ohjatuksi.
Lisää tietoa rikoksen uhreja kohtaaville aikuisille www.riku.fi/nuoret

Nina Vaaranen-Valkonen, projektisuunnittelija

RIKUn kansanivälisen rikosuhriviikon (viikko 8) teema on lähisuhdeväkivalta

Riitelyä tai väkivaltaa nuoren kotona – miten turvaan itseni?

 

Välien selvittely, joka voi äityä myös riitelyksi, on kaikissa ihmissuhteissa jossain määrin luonnollista. Milloin riitely on väkivaltaa, siitä ollaan varmasti montaa mieltä. Silti kenenkään ei pitäisi joutua elämään väkivallan tai sen uhan alla. Lapset ja nuoret ovat aikuisia heikoimmassa asemassa joutuessaan väkivallan uhreiksi tai todistajiksi. Rikoksella loukattu lapsi tai nuori ei aina edes ymmärrä joutuneensa rikoksen uhriksi tai tarvitsevansa apua. Lisäksi alaikäiset eivät useinkaan tiedä oikeuksistaan eivätkä osaa hakea apua. Väkivaltaisissa ympäristöissä eläneet lapset eivät välttämättä kykene erottamaan väkivaltaa normaalista riidasta. Näin ollen rikosnimikkeen täyttävä perhe- tai seurusteluväkivalta hyväksytään osaksi normaalia elämää ja väkivalta ikään kuin arkipäiväistyy. Tutkijoiden mukaan suurin osa lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta väkivallasta jää edelleen piiloon. Tulosten mukaan harvempi kuin joka kymmenes lapsiin tai nuoriin kohdistuva väkivaltarikosepäily tulee viranomaisten tietoon. Näin ollen iso osa lapsiin ja nuoriin kohdistuvista rikoksista jää selvittämättä. 

Rikosuhripäivystyksellä (RIKU) on 1.2.2013 alkaen Galtsussa (Irc-Galleria) kysely nuorille vanhempien riitelystä. Kyselyyn on 20.2 mennessä vastannut 468 henkilöä. Vastausten perusteella vanhemmat riitelevät eniten keskinäisistä väleistään ja toiseksi eniten raha-asioista.  Vastaajista lähes 40%  ilmaisi riitelyn sisältävän pilkkaamista, haukkumista, lyömistä, tavaroiden heittelyä ja potkimista. Vanhempien riidellessä nuori pakenee useimmiten omaan huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia. Yli puolet vastaajista totesi, että riidan jälkeen asia vaan unohdetaan, eikä siitä enää puhuta. Myös mykkäkoulu riidan jälkeen oli tuttua monelle. 20% vastasi, että riita ei lopu koskaan.  Yli 40% vastaajista vanhempien riitely tuntui pahalta tai tosi pahalta. 

Niin fyysisen kuin henkisen väkivallan uhan alla eläminen on raskasta ja se jättää jälkensä. Raskauden tunnetta lisää keinottomuus asian korjaamiseksi ja se, että väkivallan osapuolet ovat itselle tärkeitä ihmisiä. Mitä voi tehdä, jos väkivalta aiheuttaa pelkoa, turvattomuuden tunnetta ja tarvetta suojautua? 

Kun väkivaltaa tai sen uhkaa on ollut toistuvasti, on hyvä miettiä onko väkivaltatilanteita edeltänyt samankaltaisia asioita. Suunnitelman noudattaminen mahdollisen väkivaltatilanteen varalta, voi ehkäistä tilannetta kärjistymästä. On hyvä opetella tiedostamaan niitä merkkejä, josta voi aistia tilanteen alkavan kärjistyä. Näitä merkkejä voi olla monenlaisia, mm. hengityksen tihentyminen, sormien puristuminen nyrkkiin, tietyt ilmeet tai eleet, äänenkäytön muuttuminen jne. Väkivaltaan viittaavien merkkien ilmetessä, on tärkeää poistua välittömästi asunnosta. Ei pidä jäädä odottamaan miten tilanne etenee.

Poistumista varten on hyvä miettiä valmiiksi selitys, minkä turvin voi mennä ulos. Selitys voi olla vaikka roskien ulos vieminen koiran ulkoiluttaminen tai kaupassa käyminen. Asunnosta poistuminen ulko-ovesta ei selityksen turvinkaan ole aina mahdollista. Silloin on hyvä olla valmiiksi mielessä turvallisin ja nopein muu pakoreitti. Löytyykö asunnosta mahdollisesti sellaista ovea tai ikkunaa, jonka kautta voi poistua. Asunnossa tulee välttää pakenemista esim. keittiöön, josta löytyy helposti teräaseita. Etukäteen tehtyyn suunnitelmaan tulee liittää suunnitelma siitä, miten saa nopeasti mukaansa välttämättömimmät tavarat, lompakko, puhelin jne. ja miten hälyttää apua kotiin, jos siellä jatkuu väkivallan uhka tai väkivalta. Varautumiskassin voi esimerkiksi viedä kaverin luo säilöön.  Hätänumero 112 on aina käytettävissä.

Väkivalta ei yleensä lopu itsestään. Siksi väkivallasta tulee kertoa luotettavalle henkilölle, mieluiten aikuiselle. Tällainen henkilö voi olla esimerkiksi sukulainen, ystävä, kummitäti tai -setä, terveydenhoitaja, kuraattori tai opettaja. Väkivaltaan voi ajan myötä turtua ja sen keskellä elämiseen voi alkaa tottua. Tulee kuitenkin muistaa, että väkivalta ei missään muodossa ole sallittua eikä sen tule kuulua kenenkään elämään.

Vaikeista asioista voi ja kannattaa keskustella. RIKUn nuorten sivuilla on arkisin, työntekijöiden läsnä ollessa, avoinna chat, jonka kautta voit keskustella aiheesta nimettömänä.  RIKUn IRC-Gallerian yhteisön kahdenkeskinen chat on avoinna torstaisin klo 14.30-17.30. Lisää materiaalia lähisuhdeväkivallasta löydät RIKUn sivuilta: www.riku.fi ja www.riku.fi/nuoret

Petra Kjällman

Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

OIKEUS OIKEUSAPUUN

 

Oikeusministeriön verkkosivuilla kerrotaan, että kansalainen voi saada itselleen oikeudellisen asian hoitamista varten avustajan kokonaan tai osittain valtion varoilla. Oikeusavun todetaan kattavan kaikki oikeudelliset asiat. Samassa tekstissä kerrotaan myös, että vakavien väkivaltarikosten ja seksuaalirikosten uhri voi tuloistaan riippumatta saada valtion varoin kustannettavan oikeudenkäyntiavustajan.

Tähän saakka asia on suhteellisen selkeä. Mutta tekstissä on myös lause, joka saa monet avunetsijät ymmälle: tekstissä kerrotaan, että oikeusapua tarjoavat oikeudenkäyntiasioissa julkiset oikeusavustajat, asianajajat ja muut lakimiehet. Apua tarvitseva kansalainen jää ihmettelemään, mitä eroa heillä on keskenään. Onko palvelun laadussa, palvelun tarjoajan osaamisessa tai palvelun hinnassa eroa?  Oikeusprosessi esitutkintoineen, syyteharkintoineen, haasteineen ja käräjöinteineen on monille vieras tai suorastaan tuntematon. Silloin on vaikea ymmärtää, millaista apua tarvitsee, jotta oma oikeusturva toteutuisi mahdollisimman hyvin.

Moni rikoksen uhriksi joutunut, on järkyttynyt eikä välttämättä kykene ajoissa itse ottamaan selvää asioista. Erityisesti vakavan väkivallan kohteeksi joutuneet tai monet pitkään lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ovat usein sellaisessa tilassa, etteivät itse kykene itseään auttamaan eivätkä etsimään tarvitsemaansa juridista apua. Ensimmäinen luonteva paikka alkaa selvitystyö olisi ottaa yhteyttä paikalliseen oikeusaputoimistoon. Oikeusaputoimistojen ruuhkat ovat niin suuria, että edes selkeissä oikeusaputoimistolle kuuluvissa tapauksissa, asianomistajat eivät aina saa aikaa edes ensimmäistä neuvontatapaamista varten. Sen sijaan heitä kehotetaan etsimään avustaja jostakin yksityisestä toimistosta.
Miten asiaansa hoitaa epätietoinen kansalainen, joka saa oikeusaputoimistosta vastauksen, että ruuhkasta johtuen hänelle ei voida antaa tapaamisaikaa. Oikeudenkäynnissä ei ole maallikon helppoa selviytyä ilman asiantuntevaa apua, vallankaan jos vastapuoli on hyvin valmistautunut puolustusasianajajan avustuksella? Pahimmassa tapauksessa mm. korvausvaatimukset jäävät tekemättä ja oikeudenkäynti aiheuttaa asianomistajalle lisää ahdistusta ja tunteen täydellisestä oikeusturvan puutteesta.

Lehdistä ja internetistä löytyy joukko erilaisia juridiikan ammattilaisia tarjoamassa palveluitaan. Vastassa ovat samat kysymykset.  Kuka osaa, mitä palvelua saa, miten ja millä hinnalla? Tamperelaisessa Aamulehdessä oli 22.11.2012 suuri otsikko ”Hämäräjuristit häädetään lupapakolla ja valvonnalla”. Lehteä lukevalle jäi luultavasti verkkokalvoilleen voimakas kuva sanasta ”hämäräjuristit”. Se ei ole rohkaiseva ajatus hädässään oikeudellista apua etsivälle. Juristiasioista oli Aamulehdessä juttua myös 10.11.2012 otsikolla ”Köyhän asia ei kiinnosta nuorta asianajajaa”. Jutussa kerrottiin, miten Suomen asianajajakunta keskittyy yhä enemmän hoitamaan liikejuridiikkaa, koska siitä maksetaan enemmän kuin yksityishenkilöiden toimeksiannoista. Suomen asianajajaliiton puheenjohtaja Mika Ilveskero vakuutti jutussa yksityisten ihmisten vielä nykyään saavan asianajopalveluita, mutta totesi sen tulevaisuudessa mahdollisesti olevan toisin, koska nuoret harjoittavat liikejuridiikkaa ja yksityisten ihmisten asioitavat hoitavat asianajajat ovat keski-iältään huomattavasti vanhempia.

Kehitys huolestuttaa päivätyötään rikoksen uhrien kanssa tekevää. Oikeusministeriön verkkosivuilla oikeusapua koskevassa tekstissä todetaan, että yhteiskunnan monimutkaistuessa kansalaisella on yhä enemmän oikeudellisia ongelmia, joissa asiantunteva apu on tarpeen. Tämä on yksi niitä asioita, joista toivoisi yhteiskunnassamme huolehdittavan huolimatta budjettisäästöjen tarpeesta. Rikosten uhrit, jotka saavat tarvitsemaansa apua – sekä juridista että muuta tukea – toipuvat kokemuksestaan paremmin ja nopeammin kuin ne, jotka tuntevat tulevansa jätetyiksi oman onnensa nojaan, mikä kuntoutumisen sijaan lisää syrjäytymisvaaraa. Euroopan unionissa hyväksyttiin syksyllä direktiivi rikosten uhreille tarvittavista palveluista. Direktiivissä määritellään erilaisia palveluita laajemminkin, mutta arjen työssä tärkeänä näyttäytyy juridisten neuvojen ja palvelujen saaminen matalla kynnyksellä, se tarkoittaa oikeusapua, johon kaikilla kansalaisilla on lain mukaan oikeus.

Katariina Westman, RIKUn aluejohtaja, Sisä-Suomi

 

Rahanhajuista odotusta rikosuhrityössä

 

Näin Joulun alla me Raha-automaattiyhdistyksen avustuksista riippuvaiset toimijat odottelemme kiltisti. Pian meille selviää, mitä voimme seuraavana vuonna tehdä. Sama tilanne on monella valtiolta saatavien toiminta-avustusten suhteen. Jotenkin tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei aikataulutus näin merkittävässä asiassa voi olla toimijoita kunnioittavampi. Eikö vuosikelloa toiminta-avustusten osalta voida muuttaa niin, että avustusten haku olisi jo keväällä ja päätökset saataisiin alkusyksystä. Tällöin vuosisuunnitelman ja voimavarojen sopeuttamiseen jäisi aikaa. Pienen ihmisen mielessä kysymys on tahdosta ja uskalluksesta tehdä uusia ratkaisuja.

Todennäköisesti ratkaisu ei todellakaan ole niin helppo kuin miten sen esitin. Silti jo lähes kaksikymmentä vuotta joulun alla tuloksia odotelleena, alan vähän väsyä tähän. Tosin väsymys kaikkoaa aina heti kun tulos saadaan. Jos tulos on pettymys, alkaa mielessä heti pyöriä ajatukset ”miten tästä selvitään ”ja joulun aikana ajatukset jalostuvat selkäytimessä töihin paluuta odotellen. Jos tulos on odotusten mukainen tai jopa ylittää ne, on joulunviettoon hyvä lähteä ja jättää suunnitelman tarkennukset seuraavan vuoden alkuun.

Kuluvana vuonna RIKUlla on odotettavaa tavallista enemmän. Raylla on edellisvuosia enemmän jaettavaa, joka on RIKUnkin suunnitelmassa huomioitu. Vuosien varrella kasautunutta tarvetta yritetään purkaa. Toki on tiedossa, että muutkin ovat tämän huomioineet, joten on tässä odottamista.  Valtiovaltakin on ilmaissut ymmärryksensä RIKUn tarpeille. Se tuntuu todella rohkaisevalta erityisesti näinä talouden epävarmoina aikoina. Kun en vielä tiedä tulosta, voin hyvin kylpeä optimismissa. Olisiko todella niin, että vihdoin työmme arvostus ja tarve näkyisi myös lisääntyvinä voimavaroina?

Rikoksen uhrilla on oikeus tukipalveluihin, niin sanotaan uudessa ns. uhridirektiivissä ja siihen huutoon me RIKUssa vastaamme parhaan kykymme mukaan. Me emme silti pysty tämän lain kirjainta täyttämään, ellei meille taata riittäviä taloudellisia voimavaroja. Lienee niin, että direktiivissä uhrille määritellyt oikeudet olisi aiheellista saada kansalliseen lakiimme. Lakisääteisinä tukipalvelujen rahoitusvastuu olisi valtiolla.

Näillä rahanhajuisilla mietteillä toivotan kaikille lukijoilleni oikein Hyvää Joulunaikaa ja kaikkea hyvää myös tulevalle vuodelle 2013.

Petra Kjällman

Rikosasian todistajan asema paranee?

 

HS 10.11, kertoi työryhmämietinnöstä todistajien suojelemiseksi. Hyvä, että todistajien suojelusta vihdoin saadaan päätöksiä, on niitä odotettukin. Kaikki suunnitelmat todistajan suojelemiseksi uhkatilanteelta kuten anonyymi todistelu ovat tarpeen. Kirjoitus tosin antaa ymmärtää, että tällaista suojelua käytettäisiin vain äärimmäisissä tilanteissa vaikka samalla todetaan todistajien uhkailun lisääntyneen. Siinä todetaan myös, että todistaminen on kansalaisvelvollisuus johon on vaikea pakottaa, jos turvallisuutta ei taata. Meillä on siis kansalaisvelvollisuutemme, mutta onko meillä myös kansalaisoikeutemme. Eikö kansalaisoikeuden pitäisi olla todistajan turvallisuuden varmistaminen aina, myös silloin kun se on subjektiivinen kokemus.

Uskallan väittää, että tälläkin hetkellä lukuisat rikosasian todistajat kokevat turvattomuutta ja saavat uhkauksia, joihin viranomaiset eivät millään toimenpiteillä vastaa. Siksikö, että suojelutoimenpiteille on määritelty niin raskaat perusteet. Rikosuhripäivystyksessä saadun kokemuksen perusteella poliisin toimenpiteet todistajan kokemaan uhkaan, ovat yleensä lähinnä suullista rauhoittelua. Sitä perustellaan sillä, että vaaran realisoitumiseen on tilastollisesti yleensä pieni riski.

Todistajan suojelua ja sen tarvetta käsiteltäessä pitäisi käsitellä myös todistajan tukea. Todistajan tukeminen ja suojelu ovat eri asia kuin suojelu, mutta ne menevät joissain määrin limittäin. Suojelun tarpeessa on myös tuen tarvetta ja joskus turvattomuuden tunnetta voidaan helpottaa tuella. Meillä tulisi olla valtakunnalliset todistajansuojelu- ja tukiohjelmat, joiden mukaisesti tarvittavia suojelu- ja tukitoimenpiteitä olisi tarjolla kaikille uhkaa tai tuen tarvetta kokeville rikosasian todistajille, yksilöllisen tarpeen mukaisesti.

Todistajia pitäisi kohdella VIP-henkilöinä (Very Important Persons). Kun yleisesti tiedettäisiin todistajista pidettävän hyvää huolta, kun heidän arvonsa rikosten selvittämisessä ja ennaltaehkäisyssä tunnustettaisiin ja tunnistettaisiin, ilmoittautuisivat todistajat ajan myötä poliisille nykyistä useammin. Todistajista huolen pitäminen maksaisi itsensä takaisin selvitettyinä rikoksina ja rikosten vähenemisenä. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea rikosasian todistajille, mutta sen voimavarat eivät riitä siihen riittävässä laajuudessa. Lopputulos on, että todistajia suojellaan äärimmäisissä tilanteissa ja tuetaan, jos todistaja sattuu löytämään RIKUn palvelut.

 

Petra Kjällman

Rikosuhripäivystys

Mies lähisuhteessa väkivallan uhrina - pitkään vaiettu aihe

 

Kiitos nimimerkki mies mustelmilla 10.10 kirjoituksestasi, jossa kerroit Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kokemuksestasi väkivaltaisen naiskumppanisi uhrina. Naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseen tähdännyt kampanja oli tuottanut sinulle sellaisen olon, että omat kokemuksesi perheväkivallan uhrina ovat mitättömiä, merkityksettömiä ja yhteiskunnallisesti epäkiinnostavia. Kiitos, että kirjoituksellasi käynnistit tämän, niin tärkeän keskustelun.

Kirjoitukseen vastattiin 14.10 kolmessa vastineessa ja 16.10 yhdessä. Niistä ensimmäisessä professori Kevät Nousiaisen ja erikoistutkija Merja Pentikäisen sekä kolmannessa viestintäpäällikkö Ilpo Kiiskinen käsiteltiin kokonaisuudessaan väkivaltailmiötä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa niin, että miehen esille tuoma ja henkilökohtaisesti kokema näkökulma jäi lähes kokonaan huomiotta. Niissä todistettiin, kuinka naisiin kohdistuvan väkivallan vastustaminen on monin vahvoin perustein tarpeellista, vaikka sitä ei mies kirjoituksessaan edes asettanut kyseenalaiseksi. Uhrin kokemukseen mitätöinnistä vastattiin mm niin, että ”myös mies mustelmilla hyötyy yksityisen väkivallan tuomitsemisesta” ja ”myös miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ja miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa tulee kartoittaa”.

Yhden miesuhrin henkilökohtaisen näkökulman neutralointiin tarvittiin kolmen asiantuntijan vastineet. Niissä kussakin miehen kokema lähisuhdeväkivalta asetettiin napakasti omaan koloonsa koko väkivaltailmiön suuressa ja monimutkaisessa kokonaisuudessa. Mistä on kysymys, mitä niin suurta uhkaa on siinä, että ottaisimme vakavasti miesuhrin viestin ja vastaisimme siihen? Onko pelkona se, että jos naisiin ja miehiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta puhuttaisiin samaan aikaan, niin naisen asia jäisi varjoon? Itse uskon, että tätä uhkaa ei ole, päinvastoin. Näen siinä nain mahdollisuuksia ja positiivisia vaikutuksia. Ilmiöiden yhteneväisyydet ja eroavaisuudet opittaisiin tunnistamaan ja ottamaan huomioon ja välttymään turhaa energiaa vievältä kilpailuasetelmalta.

Tietokirjailija Satu Lidmanin vastineessa huomioitiin kirjoittajan rohkeus tuoda oma kokemuksensa julkisuuteen kulttuurissa, jossa mies väkivaltaisen naisen uhrina ja nainen väkivallan tekijänä on pitkälti vaiettu aihe. Hän toteaa myös, että tämä tabu pitäisi jo murtaa. Opiskelija Milko Aikio toteaa 16.10 vastineestaan mm. että kukaan ei naura miehen pahoinpitelemälle naiselle, mutta naisen pahoinpitelemää miestä saa avoimesti pitää heikkona ja naurunalaisena. Hän esittää kysymyksen, miksi ei käydä kampanjoita yksityistä väkivaltaa vastaan vaan nimenomaan pelkästään naisten kokemaa yksityistä vakivaltaa vastaan? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, voimat yhdistäen voitaisiin rintamassa viedä vahvemmin eteenpäin yksityisen väkivallan vastaista työtä synergiaedut huomioiden. Yhdessä olisimme vahvempia ja yhteistyön seurauksena niin naisiin kun miehiin kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan ja sen ehkäisyyn ja uhrien selviytymistä tukeviin toimenpiteisiin alettaisiin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja toivottavasti myös voimavaroja.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutunut nainen tai mies ovat kumpikin usein ulkopuolisen tuen tarpeessa. Väkivallan katkaisu onnistuu harvoin omatoimisesti. Sen sijaan, sillä on taipumus eskaloitua ja muuttua vakavammaksi. Kun väkivaltaan ei mitenkään puututa, kasvaa esimerkiksi riski, että uhri vaihtuu tekijäksi ja tekijä uhriksi. Tiedämme, että yleensä lähisuhdeväkivallan uhrien kynnys hakeutua tuen piiriin on korkea. Tiedämme myös, että lähisuhteessa väkivallan uhriksi joutuneiden miesten kynnys hakeutuvat ulkopuolisen tuen piiriin on naisia korkeampi. Vain harva heistä hakee ulkopuolista apua.  Tilanne ei tältä osin parane, elleivät yhteiskunnassa vallitsevat asenteet muutu.  Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen miehen tuen ja avun tarve tulee tunnustaa ja oppia tunnistamaan. Asenteisiin uhriksi joutuneen miehen miehisyydestä tulee saada muutosta. Tukipalveluita tulee kehittää paremmin myös miesuhria palveleviksi ja tukipalveluihin ohjauksen tulee olla aktiivista ja yllä mainituista asenteista vapaata.

Vastakkainasettelu naisiin / miehiin kohdistuvan väkivaltatyön osalta on turhaa energian hukkaa. Nainen on Suomessa huonommassa asemassa edelleen suhteessa mieheen esim. palkoissa samasta työstä, mutta onko perusteita väittää naisten olevan huonommassa asemassa lähisuhdeväkivallan uhrina. Ehkä on ehkä ei - onko sillä loppupelissä merkitystä. Tärkeää on joka tapauksessa kuulla väkivallan uhria, kun se vaan on mahdollista ja rakentaa sellainen yhteiskunta, jossa väkivallan uhri saa tarvitsemaansa apua kokemuksesta selviytymisen tueksi, oli hän sitten nainen tai mies, aikuinen tai lapsi.

Petra Kjällman
Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

Rahat on loppu ja tyhjä pää

Kaikesta voi syyttää Euroopan talouskriisiä, niin myös haavoittuvammassa asemassa olevien kansalaisten palvelujen karsimisesta. Kuntien talous on kireällä ja jostain on säästöt otettava.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen rikoksen uhrin taivaalla on havaittavissa tummia pilviä. Samaan aikaan, kun

·        tavoitellaan lähisuhdeväkivallan vähentämistä vahvistetun valtakunnallisen lähisuhdeväkivallan vähentämisohjelman mukaisesti

·        Markak-mallilla vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen ehkäisyä

·        ollaan valtakunnallisesti pulassa lukuisten perhesurmien takia

·        sisäisen turvallisuuden ohjelmalla pyritään parantamaan erityisen haavoittuvien rikoksen uhrien ohjautumista avun piiriin,

on joissain kunnissa löydetty säästämiskohteita turvakotitoiminnasta. Näin siitäkin huolimatta, että Suomessa on kiistatta liian vähän turvakotipaikkoja väestöön nähden. Tiedämme, että lähisuhdeväkivallan uhreilla pitäisi olla entistä matalampi kynnys avun hakemiselle ja saamiselle jotta riskiä sen vakavista seurauksista voitaisiin vähentää. Tiedämme, että liian moni lähisuhdeväkivallan uhri jää ilman apua, emmekä voi tietää mikä niistä mahdollisesti johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Saamani käsityksen mukaan sekä Espoon että Porin kaupungit ovat luopumassa tai ainakin rajusti vähentämässä turvakotipalvelujen kustantamista.  Mikä perustelu lieneekään, ei se ainakaan voi olla lähisuhdeväkivallan vähäisyys tai turvakodin tarpeettomuus. Vaikka en ymmärrä Porin suunnitelmia, niin vielä vähemmän ymmärrän väkirikkaan Espoon päätöstä. Vaikka kunnassa kuinka tehtäisiin hyvää avopalvelua lähisuhdeväkivallan uhrien auttamiseksi, ei se korvaa turvakotia, jonne uhri voi lapsineen tulla ympäri vuorokauden, sen kummemmin varoittamatta ja tarvittaessa jopa niin, että kohteessa maksetaan taksille kuljetuksesta.

Kalustettu tukiasunto ei korvaa turvakotia, vaikka sinne voisi sosiaalipäivystyksen kautta päästä yhtä lailla etukäteen varoittamatta. Päätöksen tekeminen avun hakemisesta ei ole lähisuhdeväkivallan uhrille koskaan helppo. Usein väkivaltaa on jatkunut pitkään ja toistuvasti, ennen kuin päätös avun hakemisesta on kypsynyt.  Kun kypsyminen vihdoin, jonkun väkivaltatilanteen yhteydessä syntyy, pitää apua olla saatavilla mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Usein uhri on niin uupunut, että hän tarvitsee vähintään muutaman vuorokauden aikaa rauhassa koota itsensä. Hän tarvitsee ammatti-ihmisiä ympärilleen, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan ja suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsee myös sitä turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta, jonka yhteisöllinen turvakoti mahdollistaa. Jos tarjolla oleva apu on ilman henkilöstöä toimiva tukiasunto, jossa kaikista käytännön asioista on itse huolehdittava, ei se tarjoa riittävää tukea levolle ja palautumiselle, mutta sen sijaan se lisää riskiä, että uhri palaa pian takaisin sinne mistä tulikin.  On mitä ilmeisintä, että lähisuhdeväkivallan uhri voi hyötyä myös avopalvelusta, useimmiten jatkotukena turvakotijakson jälkeen. Siihen kaiketi perustuu se, että monen turvakodin yhteyteen on kehitetty myös avopalvelua.    

Turvakotien puuttuminen lisää ilman apua jääviä lähisuhdeväkivallan uhreja. Se tulee myös lisäämään vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen riskiä ja voihan se lisätä perhesurmienkin riskiä. Lopettamalla palvelu, ei ainakaan tässä tapauksessa lopeteta sen tarvetta. Ennemminkin tulee mieleen ongelmien lakaiseminen maton alle. Sitä on kuitenkaan turha pelätä, että lähisuhdeväkivallan uhrit hyppisivät barrikadeille osoittamaan mieltään palvelujen alasajosta.

Toivottavasti olen joka kohdassa väärässä.

Petra Kjällman
toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

TYÖVAKIVALTA - yleistä ja kuitenkin niin piilossa

Jokaisen ihmisen toive ja oikeus on saada tehdä töitä rauhassa ja ilman väkivaltaa tai sen uhkaa. Väkivallasta keskustellaan lisääntyvässä määrin monilla työpaikoilla – hyvä niin, sillä väkivallan uhka vaikuttaa työssä viihtymiseen ja työsuoritukseen. Uhkaavan tai riehuvan asiakkaan kohtaaminen asettaa työntekijän kestävyyden koetukselle ja vaikuttaa häneen lyhyellä ja pitemmällä aikavälillä. Suomen työväkivaltaluvut ovat valitettavasti kansainvälisten tilastojen kärkipaikoilla. Työväkivallan määrä on noussut vuosi vuodelta. Pikku hiljaa myös työväkivallan uhrit, joilla on usein ollut epätietoisuutta oikeuksistaan, ovat löytäneet RIKUn palvelut.

Reilu vuosi sitten rikoslaki muuttui niin, että henkilöön myös työtehtävän vuoksi kohdistettu lievä pahoinpitely, on yleisen syytteen alainen rikos. Vaikka tietoa lain olemassa olosta olisi, voi epäselvyyttä olla siitä, miten toimitaan esim. rikosilmoituksen tekemisessä: kuka tekee ilmoituksen, työntekijä vai työnantajan edustaja? Jos vastuu on epäselvä, jää rikosilmoitus usein tekemättä. Käytännössä esimiehet ilmoittavat näitä hyvin harvoin, eikä heitä ole siihen ohjattu tai velvoitettu. Rikosilmoituksen tekeminen jääkin usein uhrin omaan harkintaan ja hänen tehtäväkseen. Toivottavaa olisi, että organisaatiot vahvistaisivat omaa rooliaan vastuun kantajina ja uhrin tukijoina työväkivaltaan liittyen myös rikosprosessissa. Työväkivaltatilanteissa toimenpiteisiin tulee ryhtyä viiveettä ja uhrin on tärkeää saada tietoa rikosprosessiin liittyvistä asioista. Usein työväkivallan uhri haluaisi salata oman henkilöllisyytensä, mutta tutkinnan edetessä se ei ole enää mahdollisista. Tilanne on sama, vaikka työväkivalta olisi kohdistunut työntekijän edustamaa organisaatiota, ei uhriksi joutunutta henkilöä.

Väkivallan kohteeksi joutunut tarvitsee tukea ja tietoa. On tärkeää tunnistaa ja reagoida työpaikoilla vastaan tulevaan väkivaltaan. Lakisääteinen tapaturmavakuutus korvaa työssä tapahtuneet vahingot ja väkivaltavammat. Tämä lienee selvää, sen sijaan epätietoisuutta aiheuttaa usein juristin palveluihin liittyvät kustannukset: maksaako organisaatio vai työntekijä itse? Organisaatioiden olisi hyvä laatia näistä selkeät käytännöt ja ohjeistukset, ettei epäselvyydestä aiheutuisi työntekijälle ylimääräistä hankaluutta. Tuntuisi kohtuulliselta, että organisaatio maksaisi juridiset palvelut. Pääosinhan ne saadaan kuitenkin takaisin valtion maksamina.

Sisäisen turvallisuuden ohjelma on ottanut työväkivallan yhdeksi toimenpiteeksi: ”Selvitetään keinot koko työpaikan henkilöstön suojaamiseksi toistuvilta saman tekijän aiheuttamilta rikoksilta ja häiriöiltä esim. lähestymiskiellon tyyppisellä menettelyllä”. Jäämme mielenkiinnolla ja toiveikkaina odottamaan selityksen tulosta. Tosin selvitys ei vielä korjaa mitään, sen jälkeen tarvitaan toimenpiteitä.

Asiakkaan kohdistama väkivalta työntekijää kohtaan on saatu näkyväksi ja tilastoiduksi. Väkivaltaa tapahtuu myös toisinpäin eli työntekijän asiakkaaseen kohdistamana. Tästä aiheesta löytyy toistaiseksi vain vähän tutkittua tietoa. Se kuitenkin tiedetään että lapsilla, vanhuksilla, vammaisilla ja ulkomaalaisilla on suurin riski joutua työntekijän väkivallan kohteeksi. Työpaikoilla siis tapahtuu väkivaltaa asiakkaan ja työntekijän välillä sekä toisinpäin, ja lisäksi työntekijöiden välillä. Mitä enemmän aiheeseen perehtyy, ei voi kuin ihmetellä kuinka yleistä työhön liittyvä väkivalta on – ja kuitenkin niin piilossa.

Jaana Rossinen
aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Itä-Suomen aluetoimisto

Seksuaalinen väkivalta ja miehet

Olen kevään aikana perehtynyt seksuaaliseen väkivaltaan liittyviin tutkimuksiin ja niiden keskeisimpiin tuloksiin. Aihe on hyvin tutkittu ja mielenkiintoisia tutkimuksia löytyi niin meiltä Suomesta kuin muista maista. Siinä missä eri maissa suoritettujen tutkimusten aiheet ovat vaihdelleet, tulokset ovat olleet hämmästyttävän samankaltaisia. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet tutkimukset, jotka liittyvät miesten kohtaamaan seksuaaliseen väkivaltaan. Miesten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta löytyy vähän tutkittua tietoa. Ylipäänsä tuntuu, ettei aihe ole tässä suhteessa kovin sukupuolisensitiivinen. Ruotsalaisessa tutkimuksessa oli haastateltu seksuaalista väkivaltaa kokeneita miehiä ja havaittu, että näiden miesten oli vaikea pukea kokemaansa sanoiksi. Heidän kertomuksistaan puuttui se ”punainen lanka”, joka olisi tehnyt niistä loogisesti etenevän tarinan. Yhdeksi selitykseksi esitettiin, ettei näillä miehillä ollut kokemaansa kuvaavia sanoja koska aihe on tabu, josta ei puhuta. Näiden miesten oli myös erityisen vaikeaa hakea itselleen apua kokemaansa liittyen erityisesti koska pelkäsivät joutuvansa leimatuiksi homoiksi ja halusivat siksi naispuolisen auttajan. Koska tämä aihe on vielä vaiettu, mieleeni tulee väkisinkin kysymys, osataanko miehiltä kysyä heidän mahdollisesti kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta? Usein seksuaalista väkivaltaa kokeneilla miehillä, kuten naisillakin, on tarve puhua kokemastaan ja halu saada apua. Kun naisten on vaikeaa hakea itselleen apua, on se valitettavasti miehille edelleen miltei mahdotonta. Erityisen vaikeaa avun hakeminen on jos seksuaalinen väkivalta tapahtuu parisuhteen sisällä. Oman lisänsä tähän keskusteluun tuovat maahanmuuttajamiehet, joita on saatettu aiemmin nöyryyttää ja kiduttaa seksuaalisella väkivallalla kotimaassaan. Tehdään siis töitä sen eteen, että tulevaisuudessa seksuaalisen väkivallan uhreja osataan kohdella sukupuolisensitiivisesti, miehet ja naiset yksiköllisesti huomioiden. Lisää sekä tutkittua tietoa että avointa keskustelua tästä aiheesta kaivataan. Iso askel oikeaan suuntaan olisi jo se, että kykenisimme puhuessamme seksuaalisesta väkivallasta kääntämään ajatuksemme niin, että mieltäisimme sen tosiasian, että myös miehet saattavat joutua näiden rikosten kohteeksi eivätkä ole vain näihin rikoksiin syyllistyjiä.

Mika Linden aluejohtaja Rikosuhripäivystys Vaasan aluetoimisto

Peilin edessä

Pieni ihminen katselee ja kuuntelee hämmentyneenä. Niin paljon asenteita voi aistia olevan ilmassa. Välillä joutuu oikein pohtimaan ”mitä minä tuosta ajattelen” tai ”miten tuo istuu oman organisaationi arvoihin ja strategiaan”. Toisaalta tuntuu, että erilaisuuden sietokyky vähenee ja toisaalta, että kyky ajatella asioita laaja-alaisemmin ja vastuullisemmin kasvaa. On havahduttu ettei Suomi olekaan korruptiosta vapaa ja meillä on ihmiskauppaakin, puhumatta kouluampumisista ja traagisista perhesurmista. Pohditaan rangaistusten merkityksiä ja vaikutuksia. Ihmetellään talousrikosten kovia rangaistuksia ja hämmentyneinä verrataan niitä väkivaltarikosten suhteessa lievempiin rangaistuksiin. On huomattu ettei Suomi olekaan syrjäinen turvallinen lintukoto.

Itselleni läheisiä asioita ovat tietenkin rikoksen uhrin hyvinvointiin liittyvät asiat. Uudet asenteet haastavat katsomaan asioita perinteistä laajemmin. Unohtamatta juuri tänään tuen ja neuvojen tarpeessa olevia rikoksen uhreja, näyttää entistä tärkeämmältä katsoa pidemmälle ja tehdä kaikin mahdollisin keinoin rikoksia ennalta estäviä toimenpiteitä. Mahdollisten toimenpiteiden lista on pitkä ja valinta sekä toteuttaminen haastavaa ,sillä rikosten ennalta ehkäisy ei saa vaarantaa demokraattista kansalaistensa hyvinvointia ja vapautta arvostavaa yhteiskuntaa ja se pitäisi toteuttaa kustannustehokkaasti.

Puhun nyt oikeudenmukaisuuden, velvollisuuksien, vapauden ja vastuun yhteensovittamisesta. Käytännössä kohdistan ajatukseni rikoksia ennalta estävässä työssä tasapainoon uhrien puolesta puhumisessa ja aseman parantamisessa ja tekijöiden kuntouttamisessa rikoksettomaan elämään. Samalla asiaan liittyvänä pohdin kysymystä, missä vaiheessa rikoksen uhriksi joutunutta ei enää tueta uhrina, jos hän on sen jälkeen syyllistynyt rikokseen. Kysymyksen asettelun taustalla on tieto, että moni rikoksen tielle ajautunut on kokenut lapsuudessaan väkivaltaa ja päihteitä joko itse uhrina tai sen vaikutuspiirissä eläneenä. Missä vaiheessa tällainen rikoksen tekijä ei enää ole oikeutettu tukeen rikoksen uhrina, jos ja kun voidaan olettaa lapsuuden olosuhteiden vaikuttaneen hänen ajautumiseensa rikoksen tielle?

Rikosuhrityön rajaaminen on hankalaa. Katsoo sitten minne vaan liittyen kansalaisten turvallisuuteen, löytyy sieltä aineksia, jotka koskevat rikosuhrityötä. Toimintakenttä on niin laaja, että siitä vastaaminen on pilkottu eri toimijoille. Pulmaksi muodostuu eri toimijoiden yhteinen työnäky, yhteistyö ja työn synkronointi, joka nykyisellään jättää liian paljon sellaisia kohtia, joista oikeastaan kukaan ei ota koppia. Haasteena on viranomaisten eri hallinnonalojen ja kansalaisjärjestöjen toisiinsa liittyvien ohjelmien sovittaminen toiminnallisesti toisiinsa niin, että niissä aidosti kuljettaisiin kohti yhteisesti määriteltyä tavoitetta kohden. Henkilökohtaisesti uskon, että tähän haasteeseen päästään parhaiten käsiksi niin, että jokainen meistä, jotka kokevat asian jotenkin olevat agendallaan, katsoo peiliin ja pohtii, voinko minä jotenkin muuttaa omaa toimintatapaani.

Nämä varsin hajanaiset ajatuksen pyörivät mielessäni, eivät vähiten siksi, että olen saanut olla Sisäisen Turvallisuuden 3 ohjelman alatyöryhmän ”rikoksen uhrin ja tekijän ohjautuminen palveluihin” puheenjohtajana.

Petra Kjällman, matkalla peilin eteen

Rikosuhrityö ja sovittelu

Helsingissä toteutettiin rikoksenuhri ja tekijä restoratiivisessa oikeudessa – seminaari. Kokemus oli mieliin painuva, erityisesti seminaarissa vallinneen eteenpäin katsovan ja toinen toisensa kokemukset, mielipiteet ja asiantuntemuksen huomioon ottavan ilmapiirin johdosta. Seminaarissa käsiteltiin suurelta osin sovittelukäytäntöjä eri pohjoismaissa.

Mitä ilmeisimmäksi tuli, että Suomen sovittelujärjestelmä on erittäin edistyksellinen lakiin perustuvana ja valtion kokonaan kustantamana. Käytäntöjensä osalta se osoittautui kuitenkin olevan vielä kehitysvaiheessa. Ehkä merkittävin poikkeama muiden maiden järjestelmistä on Suomen sovittelun keskeinen tavoite päästä sopimukseen. Se johdattelee merkittävästi sovittelussa syntyvää vuorovaikutusta ja voi samalla vaikeuttaa sovittelun kehittymistä vuorovaikutukseltaan aidosti uhrille kokemuksesta selviytymistä tukevaksi ja tekijälle rikoksen uusimisriskiä vähentäväksi.

Myös RIKUn ja sovittelun välisessä yhteistyössä ja keskinäisessä avoimuudessa on siinäkin paljon vielä kehitettävää. Käytännön tasolla sen oivaltaminen ja siirtäminen käytäntöihin, että hyvällä yhteistyöllä RIKU ja sovittelu voivat päästä entistä paremmin kumpikin tavoitteeseensa on avain tulevalle kehitykselle. Yhteistyöksi ei riitä ylätason yhteistyö, vaan sitä pitää tehdä asiakkaiden kanssa ja hyväksi. Sille pitää luoda hyvät yhteisesti sovitut käytännöt. Koettu tunnelma ja kuultu asiantuntemus yllä mainitussa seminaarissa antaa uskoa siihen, että avoin keskustelu Suomen sovittelukäytännöistä jatkuu.

Petra Kjällman
Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

Uusi vuosi – uudistettu laki lapsen suojelemiseksi

Vuoden alussa laajeni lastensuojelulain 25§:ssä säädelty ilmoitusvelvollisuus. Uudistettu laki tarkoittaa sitä, että lastensuojelulain 25§:n 1 momentissa tarkoitettujen henkilöiden, joilla on ennestään velvollisuus lastensuojeluilmoituksen tekemiseen, on jatkossa velvollisuus tehdä salassapitosäännösten estämättä myös rikosilmoitus poliisille, kun he epäilevät seksuaalirikoksen kohdistuneen lapseen. Lailla tarkoitetaan rikoslain 20 luvun mukaisia seksuaalirikoksia, joita ovat raiskauksen ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi mm. seksuaalipalvelujen ostaminen lapselta ja lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin.

Ilmoitusvelvollisuus koskee siis poliisi, palo- ja pelastustoimen henkilöstön lisäksi myös mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa, opetustoimessa, nuorisotoimessa, vastaanottokeskuksissa ja koululaisten aamu- tai iltapäivätoimintaa harjoittavissa yksiköissä toimivia henkilöitä. Viranomaisten lisäksi laki koskee myös yksityisiä sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon palvelujen tuottajia sekä opetuksen tai koulutuksen järjestäjiä sekä seurakunnan tai muun uskonnollisen yhdyskunnan henkilöstöä. Rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvistä salassapitokysymyksistä on omat säännöksensä.

Lakiuudistus on kannatettava – lasten suojeleminen seksuaaliselta kaltoinkohtelulta on meidän kaikkien asia. Mitä se sitten tarkoittaa vaikkapa päivittäin lasten ja nuorten kanssa toimiville ammattilaisille? Kun lapsi voi huonosti ja tarvitsee erityistä tukea, olemme tottuneet ottamaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, perheneuvolaan, tai muihin erityispalveluihin. Kun herää epäilys lapsen joutuneen seksuaalirikoksen kohteeksi, vanhat toimet eivät riitä – nyt on siis tehtävä myös rikosilmoitus poliisille. Laki on jo voimassa - olemmeko me valmiita?

Mitä tapahtuu? Heräämmekö uuteen todellisuuteen lastemme todellisesta tilanteesta? Vai onko vaarana, että hyvää tarkoittavan lain myötä ”menee lapsi pesuveden mukana”? Syntyykö ylilyöntejä poliisin tukehtuessa rikosilmoitusten tulvaan vai painuuko lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset piiloon, jos puuttumisen kynnys nousee liian korkeaksi? Että ihan poliisiasia? Olisiko parempi olla huomaamatta mitään? Ehkä minä vain kuvittelen… Joudunko itsekin sitten mukaan ikävään prosessiin? Mitä jos olen väärässä? Olenko sitten ammattitaidoton ja arvostelukyvytön työntekijä? Voinko saada rangaistuksen perättömästä ilmoituksesta? Pilaanko hyvät suhteeni lapseen ja perheeseen jatkossa?

Seksuaalisen väkivallan uhriksi joutunutta lasta on usein vaikea tunnistaa ja puuttuminen vaatii rohkeutta. Se ei ole silti mahdotonta – etenkään kokeneille lasten ja nuorten kanssa toimiville ammattilaisille. On selvää, että ammatilliset perusopinnot eivät riitä. Nyt jos koskaan on täydennyskoulutuksen ja asiaan perehtymisen paikka – ihan kaikilla! Mitä hyötyä on ohjata ja kasvattaa lasta vastuulliseen aikuisuuteen tai opettaa hänelle kielioppia, jos samanaikaisesti sallimme hänen mielensä särkemisen seksuaalisella väkivallalla? Meillä on uusi laki, joka velvoittaa. Sitä ei voi ohittaa. Me kaikki teemme moraalisia valintoja joka tapauksessa. Puutummeko asiaan vai annammeko olla? Puuttumattomuuskin on valittu teko!

Turvallisempaa lapsuutta lapsillemme ja hyvää vuoden alkua kaikille

Jaana Koivukangas
Aluejohtaja
Rikosuhripäivystys, Etelä-Suomen aluetoimisto

Kun joulu pelottaa

Elämme jännittäviä aikoja. Joulu lähestyy – toisten mielestä liian nopeasti, toiset eivät malta odottaa kalenterinluukkujen avaamista. Maassa pitäisi olla pian rauha, ja ihmisillä hyvä tahto. Pitäisi - mutta onko näin kaikilla?

Liian moni odottaa joulua pelon sekaisin tuntein. En tarkoita tässä pelkoa siitä, ehtiikö kaikki jouluvalmistelut tehdä, onko perunalaatikko imeltynyt tai onko joulupukki liian pelottava perheen pienimmille. Perheissä voi olla paljon isompiakin pelkoja. Sujuuko jouluaatto rauhallisesti vai syntyykö riitaa? Pysyykö juominen kohtuudessa vai sammuuko joku joulupöytään? Heiluuko nyrkki niin, että joku joutuu pakenemaan kotoa? Jos perheessä on alkoholiongelmia tai perheväkivaltaa, nämä ongelmat eivät katoa joulun ajaksi. Ne pikemminkin kärjistyvät. Joulua kuuluu viettää perheen kesken, joten joulu luo odotuksia ja paineita harmonisesta perhejoulusta. Kun todellisuus ei vastaa isoja odotuksia, pettymys voi tehdä tunnelmasta räjähdysherkän ja purkautua jopa väkivaltana. Jos kodin ilmapiiriä arkena varjostaa väkivallan uhka, ei joulurauhan julistus riitä muuttamaan juhlapyhiksi tunnelmaa. Tästä syystä turvakodit usein täyttyvät heti joulun pyhien jälkeen, vaikka ovat tyhjentyneet joulun alla.

Perheväkivalta ei ole yksityisasia

Perheväkivallasta kärsivät eniten lapset. He kärsivät siitä myös jouluna, jonka pitäisi olla lasten juhla. Mitä voisimme siis tehdä ehkäistäksemme näitä kodin seinien sisäpuolella tapahtuvia murhenäytelmiä? Paljon hyvää on saatu aikaan viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Ongelmasta on alettu puhua myös julkisuudessa. Ilmiön vakavuus on tiedostettu ja auttamismuotoja on kehitetty. Rikoslakia on muutettu useaan kertaan niin, että perheväkivalta on lainkin mukaan selkeästi kiellettyä ja rangaistavaa. Viimeksi tänä vuonna lakia on muutettu siten, että lieväkin pahoinpitely lähisuhteessa on virallisen syytteen alainen rikos. Poliisi saa siis tutkia ja syyttäjä syyttää lievissäkin perheväkivaltatapauksissa aina rikoksen tultua ilmi.

Kynnys ja miten se ylitetään

Ongelmana on edelleen, että vain pieni osa tapauksista tulee poliisin tai muiden viranomaisten tietoon. Uhrille avun hakemisen kynnys on korkea, ja erityisen vaikeaa hänelle on rikosilmoituksen teko läheisestä ihmisestä. Silloin, kun hän rohkenee asiasta jollekin kertoa, tai tilanne tulee muuten ilmi, tiedon vastaanottajalla on suuri vastuu. Pitää osata tunnistaa ongelma ja ymmärtää sen vakavuus. Pitää osata myös kohdata uhri niin, että tämä kokee tulevansa kuulluksi. Pitäisi osata tarjota jotain konkreettista apua tilanteen parantamiseksi. Perheväkivalta on niin monitahoinen ilmiö, että ammattilaisetkaan eivät voi kuvitella pystyvänsä yksin antamaan uhrille kaikkea hänen tarvitsemaansa apua. Tarvitaan auttajien parempaa yhteistyötä. Kynnyksen konsultoida Poliisia tai muita väkivaltatyön ammattilaisia pitää madaltua, eikä vaitiolovelvollisuuden taakse tulisi piiloutua. Perheväkivaltaan puuttuminen on paitsi korjaavaa niin myös ennaltaehkäisevää väkivalta- ja lastensuojelutyötä. Vain sillä voidaan katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia väkivallan ketjuja.

Yhteistyö on voimaa: MARAK-malli

Vakaviin perheväkivaltatapauksiin puuttumisesta auttajien yhteistyöllä on saatu lupaavia kokemuksia MARAK-mallilla, jota on kokeiltu Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen vetämässä pilottihankkeessa kolmella paikkakunnalla (Itä-Helsinki, Lahti ja Oulu). Malli on lähtöisin Englannista, jossa on sen myötä onnistuttu merkittävästi vähentämään perheväkivallan uusiutumista ja kuolemaan johtavia perheväkivaltatapauksia. Auttajille se antaa välineitä vakavassa väkivaltariskissä olevien uhrien tunnistamiseen, mutta mallin erityinen voima on sen paikallisuudessa ja yhteistyön tiivistymisessä. Kun riski väkivallan uusiutumiseen on korkea, uhrin asia käsitellään tämän suostumuksella paikallisessa MARAK-työryhmässä, jossa sovitaan mitä kukin taho tekee jatkossa uhrin suojaamiseksi. Rikosuhripäivystys on ollut aktiivisesti mukana MARAK-yhteistyössä, ja kokemus mallista on ollut hyvä niin uhrien tilanteen kuin paikallisen yhteistyönkin parantumisen näkökulmasta. Toivomme, että hanke jatkuu ensi vuonna ja leviää myös muille kuin viidelle uudelle kokeilupaikkakunnalle. Mallin hyödyntämiseen ei tarvita niinkään taloudellisia lisäresursseja kuin paikallista tahtoa yhteistyön kehittämiseen. Lisätietoja mallista löytyy http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/hanke?id=26932.

Minunkin asiani

Perheväkivaltaa, kuten muutakaan väkivaltaa, ei saada kuitenkaan vähennettyä pelkästään viranomaisten tai meidän järjestöauttajien voimin. Tarvitaan yhteistä tahtotilaa ja nollatoleranssia perheväkivallalle. Julkista keskustelua pitää ylläpitää ja jatkaa, jotta perheväkivalta ei jää uhrin yksityiseksi salaisuudeksi ja häpeäksi. Ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta puuttua tilanteisiin, joissa näkyy pieniäkin merkkejä perheväkivallasta. Naapurina en voi ummistaa silmiäni tai korviani viereisestä asunnosta kuuluvilta tappelun ääniltä tai huudoilta. Ystävänä en voi jättää minulle uskottua asiaa vain ystäväni huoleksi, jos se liittyy perheväkivaltaan. Netin keskustelupalstoilla en voi vain ohittaa viestejä, joissa viitataan perhehelvetissä elämiseen. Velvollisuuteni on puuttua asiaan jotenkin. Voin toimia itse kuuntelemalla, kysymällä lisää ja rohkaisemalla hakemaan apua. Akuutteihin tilanteisiin voin kutsua poliisin apuun, tai auttaa ystävää pääsemään turvaan esimerkiksi turvakotiin. Voin kysyä neuvoa myös tahoilta, joissa on asiantuntemusta perheväkivallasta. Rikosuhripäivystykseen voi ottaa yhteyttä nimettömänä ja luottamuksellisesti, muutkin kuin uhri itse. Kun tiedän, että en ole jättänyt uhria yksin ongelmansa kanssa, voin viettää omaakin jouluani rauhallisin mielin.

Turvallista joulua!

Satu Hintikka
aluejohtaja
RIKU Sisä-Suomen aluetoimisto

Turvallisesti matkalla

Olen lähdössä matkalle. Itse asiassa olen aina lähdössä matkalle, jollen ensi kuussa niin ainakin puolen vuoden päästä. Tästä on tullut jo elämäntapa. Matkaan on päästävä.
Minulta kysytään usein matkustamisen turvallisuudesta. Miten uskallat varata netin kautta majoituksen? Otatteko lapset mukaan omatoimimatkalle? Kodinvaihto; miten uskallat päästää vieraita ihmisiä kotiisi? Onko teidät joskus ryöstetty? Uskallan hyvin, otamme lapset mukaan ja menenhän minäkin heidän kotiinsa eikä meitä ole koskaan ryöstetty.
Joulu on taas tulossa ja tuhannet suomalaiset matkustavat Suomessa, mutta myös kauas lämpimään. Liian helposti kylmän talven lisäksi jätetään kotiin myös maalaisjärki lennon noustessa ilmaan. Nyt ollaan lomalla ja otetaan rennosti! Tärkein matkavarustus passin lisäksi on vakuutus. Sitä tietysti toivoo, ettei mitään satu, mutta joskus sattuu. Muista myös rokotukset.
Jos koko matkakassa ja luottokortit ovat yhdessä paikassa ja laukku viedään jo lentokenttähässäkässä maahan saavuttaessa, voi matka olla pilalla. On turha kasata kaulaan, ranteisiin ja sormiin kaikkia sukukoruja lomalle mukaan. Ne houkuttavat turhaan ryöstäjiä. Muista, että seuraan pyrkivä kaunotar tai komistus ei välttämättä ole ihastunut kauniisiin alkoholin punertamiin silmiisi vaan hänellä voi olla jotain ikävää mielessään. Ostettaessa arvokkaita tavaroita, kuten kameroita, koruja ja kelloja, on hyvä muistaa, että kaikki kiiltävä ei aina ole aitoa. Kuluttajansuoja toimii eri tavalla esimerkiksi Bangkokissa kuin kotisuomessa. Lomaosake voi tuntua hyvältä kaupalta aggressiivisen myyntipuheen jälkeen, silti malta ja harkitse. Nuku ainakin yön yli ennen kuin allekirjoitat mitään. Joitakin sopimuksia on todella vaikea perua. Metrossa on hyvä pitää toinen käsi tangossa ja toinen lompakkotaskun päällä. Tiukasti.
Jos joudut rikoksen uhriksi matkalla, toimi heti. Ilmoita tapahtuneesta poliisille. Säilytä alkuperäiset poliisi- ja lääkäriraportit sekä muut kuitit. Jos matkapuhelimesi varastetaan, ota yhteyttä operaattoriisi, jotta liittymäsi suljetaan mahdollisimman nopeasti. Apua saat valmismatkalla matkanjärjestäjältä. Ulkoministeriöstä kerrotaan, että neuvoja rikosilmoituksen tekoon voi pyytää myös Suomen, toisen pohjoismaan ja EU-maan edustustosta. Ne auttavat rikoksen uhria myös saamaan oikeusapua. Vuosittain Suomen edustustot auttavat yli 1 500:aa rikoksen uhria.
Missään nimessä ei pidä jättää matkaa tai mielenkiintoista kohdetta väliin rikoksen pelon vuoksi. Selvitä etukäteen kohteen riskit, vaaralliset alueet ja tutustu sen kulttuuriin. Nauti uusista kokemuksista, makuelämyksistä, mukavista ihmisistä ja ole valpas. Kaikki paitsi matkailu on turhaa.

Tiina Rantanen
aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Lounais-Suomen aluetoimisto

Jokaisella kohtaamisella on merkitystä

Olin pari viikkoa sitten Tampereella RIKUn valtakunnallisessa seminaarissa. Seminaarissa käsiteltiin ulkomaalaistaustaisen rikoksen uhrin oikeuksia ja asemaa. Aiheita oli mm. yhdenvertaisuudesta, rikosten uutisoinnista, syrjinnästä ja ihmiskaupan uhrin polusta – kaikki mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä.

Erityisesti RIKUn vapaaehtoisen puheenvuoro jäi mieleeni. Hän kuvasi hienosti teema-ajatustamme ”jokaisella kohtaamisella on merkitystä” monelta kantilta, myös työntekijän roolista käsin. Tätä en ollut koskaan itse oivaltanut vaan aina ajatellut asiakkaan näkökulmasta. Hän kertoi kuinka hän ajoittain raskaalla polullaan on tullut kohdanneeksi erilaisia ihmisiä ja viranomaiskoneistoja ja mikä merkitys inhimillisyydellä ja empatialla on näissä kohtaamisissa ollut. Onko hän tullut kuulluksi ja kohdelluksi yhdenvertaisesti, oikeudenmukaisesti, onko kohtaamiset luoneet toivoa, tukeneet selviytymistä vai suorastaan estäneet niitä. Hän muistutti, että jokainen rikoksen uhrin ja työntekijän kohtaaminen haastaa myös työntekijää itseään.

Vapaaehtoisen puheenvuoro auttoi oivaltamaan, että jokainen kohtaaminen muuttaa ja kehittää myös minua työntekijänä ja ihmisenä. Jokainen tapaaminani rikoksen uhri on laittanut minut pohtimaan omaa asennettani, ennakkoluulojani, taitojani ja kykyä kasvaa ihmisenä. Todellakin - näin on huomaamattani tapahtunut - en vain ole koskaan ennen pysähtynyt ajattelemaan asiaa. Yksittäisen yksilön kehittyminen ei riitä. Jotta asenteet muuttuisivat ja ihmisenä kasvua tapahtuisi laajemminkin, jotta taidot ja tiedot lisääntyisivät, tarvitaan tiedottajia, sanansaattajia.

Seminaarin antia oli myös vaikuttava video. Kappale oli Faithlessin Mass Destrution, jonka sanat ja jyskyttyvä rytmi olivat mieleenpainuvat. Saimme kaikki toiveen toimimaan sanansaattajina, jotta tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus kaikkien rikosten uhrien kohdalla toteutuisivat.

Toivon samaa ja Faithlesin sanoin:

“We need to find courage, overcome
Inaction is a weapon of mass destruction”

Maarit Saukko
Aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Pohjois-Suomen aluetoimisto

Lapset ja media

Katselin eilen illalla poikani kanssa Vaahteranmäen Eemeliä, Astrid Lindgrenin rakastettua satuhahmoa. Eemeli oli taas oma hauska itsensä, ehkä hieman tavallistakin vilkkaampi ja kekseliäämpi. Kuten aina, Eemeli teki harmittoman ”metkunsa”, jonka surauksena isä sai kiisselit päälleen. Vieressäni istunut poikani säikähti. Piti vaihtaa kanavaa, kun poika ei muuten suostunut tulemaan takaisin olohuoneeseen.

Poikani ei säikähtänyt ”metkua” vaan Eemelin isän reaktiota. 4-vuotias poikani sanoi Eemelin isän olevan pelottava, koska hän on ”niin vihainen”. Asiasta keskusteltiin vielä nukkumaan mennessä. Kysyinkin pojalta olenko minä koskaan ollut hänen mielestään pelottava. Vastaus kuului lyhyesti ”Ei, eikä äitikään”. Pojasta Eemelin isän reaktio oli pelottava, koska hänellä itsellään ei ollut sellaisesta kokemusta. Tosin pelkäähän Eemelikin aina isäänsä kun hänen pitää jousta tätä karkuun verstaaseen, jonka oven saa lukittua sisäpuolelta. Muistan myös Eemelin äidin ohjanneen hänet verstaaseen varotoimenpiteenä, koska isä varmasti suuttuu kotiin tultuaan kun näkee poikansa taas tehneen ”metkuja”.

Minkälainen mahtaisi olla 2000-luvun Eemeli satu? Asuisiko Vaahteramäellä jokin valveutunut naapuri joka osaisi soittaa poliisille tai sosiaalipäivystykseen kun Eemelin kodista kuuluisi isän huutoa ja kolinaa kun isä paiskii vihaisena ovia. Paljon ovat ajat muuttuneet. Onneksi enää ei ajatella että ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”. Nykyisin onneksi on toisinpäin ja sananlasku kuuluukin 2000 luvulla ”Joka vitsaa säästää se lastaan rakastaa”.

Itse katson jatkossakin poikani seurana valikoiden ohjelmia joita hän haluaa seurata televisiosta. Näen sen kuitenkin vain hyvänä asiana tuon pienen 4-vuotiaan pojan kannalta.


Mika Linden
aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Länsi-Suomen aluetoimisto

Niin lähellä mutta silti niin kaukana

Eräänä sunnuntaiaamuna nauttiessani kahvikupposta rauhallisessa kotiympäristössä, poikani ilmestyy seuraani erittäin hämmentyneen näköisenä. Hän oli juuri herännyt rikospoliisin puhelinsoittoon. Poliisi oli puhelimessa tiedustellut pojaltani muutaman kuukauden takaisista tapahtumista jossain kuppilassa. Kuppilan omistaja oli kertonut poliisille, että poikani oli nähnyt miten erästä ”hieman” nauttineen oloista asiakasta oli pyydetty poistumaan ravintolasta useita eri kertoja. Poikani jatkoi samaan hengen vetoon, että mitähän tämä oikein tarkoittaa. Äskettäinen rauhallinen sunnuntai-aamu oli kadonnut. Tunne, joka valtasi nyt keittiön pöydän ääressä oli käsin kosketeltavissa. Poika palautti mieleensä kaikkia kyseisen illan tapahtumia. Seurassani oli ilmeisen hämmästynyt ja vähän hämillään oleva poikani. Ennen puhelun lopettamista poliisi oli sanonut, että poikani saattaisi joutua todistamaan tapahtumista oikeudessa.

Todistajan tukeminen on ”lempilapseni” RIKUn työtehtävissä. Todistamaan joutuminen koetaan usein pakoksi ja vastenmieliseksi asiaksi ja kokemukseksi. Samoja tunteita ilmeni myös pojassani. Kerroin hänelle mitä todistaminen tarkoittaa. Mikä hänelle meni jakeluun siinä vaiheessa, aamu-uniltaan juuri heränneenä, oli eri asia. Kerroin, että jos kutsu tulee saapua käräjille, kerron sitten yksityiskohtaisesti mitä todistajan on hyvä tietää todistamaan mennessään. Poikani sai siinä hetkessä riittävän ”priiffauksen” ja poistui omaan huoneeseensa.

Mieleeni nousi jälleen kysymys, kuinka moni todistaja jääkään ilman tarvitsemaansa tukea tai neuvontaa. Vaikka poikani tietää, mitä teen työkseni, tuli hänellekin yllättäen ja uutena asiana todistaminen. Eikä kysymyksessä ole enää teini vaan jo aikuisiässä oleva henkilö. Olisiko paikallaan, että oikeusprosessiin liittyviä asioista lisättäisiin koulujen opetussuunnitelmiin, jotta nuoret mahdollisesti tilanteeseen joutuessaan osaisivat toimia, ymmärtäisivät todistamisen merkityksen ja osaisivat tarvittaessa hakea apua itselleen.

RIKUssa todistajien tuki on osa peruspalveluamme. Lapissa todistajia on tuettu ja neuvottu henkilökohtaisesti tuomioistuimissa jo vuodesta 2005 lähtien. Tuki ja neuvonta ennen käräjäsaliin menoa on havaittu hyväksi ja palaute todistajilta on rohkaissut meitä RIKUn Lapin aluetoimiston henkilökuntaa jatkamaan toimintaa.


Päivi Alanne-Kunnari
aluejohtaja
Lapin aluetoimisto

Oikeuksia erojen yli - ulkomaalaistaustainen rikoksen uhrina

Rikoksen uhrin asema Suomessa on kansainvälisesti vertaillen vahva. Onko se sitä myös ulkomaalaistaustaisten näkökulmasta? Suomessa keskustelu maahanmuutosta on viime aikoina muuttunut. Keskustelussa nousee ajoittain pintaan huolestuttavasti arvoja, joissa maahanmuuttajat olisivat tervetulleita Suomeen vain, mikäli he hyödyttävät Suomalaista yhteiskuntaa. Tällaisessa keskustelussa unohtuvat helposti ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus, yhteisvastuu sekä kokonaisnäkökulma.

Ulkomaalaistaustaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä ihmisiä, vaan monenlaisia ihmisiä monenlaisista taustoista ja elämäntilanteista. He voivat olla kiintiöpakolaisia, turvapaikanhakijoita, laillista ja laitonta työvoimaa, opiskelijoita, laittomasti maassa oleskelevia, matkailijoita ja avioliiton kautta Suomeen muuttaneita. Heidän mahdollisuutensa ja oikeutensa vaihtelevat johtuen taustasta, elämäntilanteesta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Asemaan vaikuttavat oleskelu- ja työlupa, kielitaito, taloudelliset olosuhteet, sosiaalinen verkosto ja kulttuurin tuntemus.

RIKUn kokemus osoittaa, että ulkomaalaiset ovat Suomessa keskimäärin haavoittuvammassa asemassa rikoksen uhriksi joutuessaan kuin muut. Heidän tarpeensa ja oikeutensa rikoksen uhrina vaihtelevat. Lisäksi he kohtaavat taustansa takia syrjintää ja rasistisia rikoksia. He eivät löydä tukipalveluja riittävän helposti, eikä erityisosaamista ole tarpeeksi. Erityisosaamista tarvittaisiin lisää esimerkiksi kunniaan liittyvässä väkivallassa ja ihmiskauppatilanteissa.

RIKUssa on saatu kokemusta ja hankittu osaamista ulkomaalaistaustaisten rikosten uhrien kohtaamiseen ja tukemiseen. Tampereella 14.-15.10. 2011 pidettävä seminaari ”Oikeuksia erojen yli” on 2007 - 2011 ulkomaalaistaustaisiin rikoksen uhreihin kohdistetun Ulrik-kehittämisprojektin loppuseminaari.

Lisätietoja seminaarista saat osoitteesta www.riku.fi

Petra Kjällman

RIKU yhteistyössä VVT:n (Vähemmistövaltuutetun toimisto) kanssa syrjinnän vastaisessa neuvonnassa

Syrjinnästä puhutaan, mutta puhutaanko riittävästi. Syrjintä on teko, jota paheksutaan, mutta sen laajuutta Suomessa ei tunnisteta. Syrjinnäksi määritellään helposti pelkästään etninen syrjintä. Se tunnetaan ehkä paremmin rasismina. Todellisuudessa syrjintää on todella moniperusteisesti. Sitä on mm. sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, ulkonäköön, kulttuuriin, sosiaaliseen asemaan, fyysiseen tai psyykkiseen terveyteen ja uskonnolliseen vakaumukseen perustuvana. Sitä esiintyy mm. kouluissa ja työpaikoilla. Sitä esiintyy julkisissa paikoissa kaduilla, liikennevälineissä, kaupoissa ja palveluissa.

Syrjintä toistuvana kokemuksena murentaa ihmisen itsetuntoa. Se kaventaa kohteeksi joutuneen toimintamahdollisuuksia täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä. Sen vaikutusten ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin voi arkiajattelullakin arvioida olevan haitallisia. Syrjintään voi olla vaikea puuttua, mikä on mahdollisesti yksi syy siihen, että syrjinnän kohteeksi joutuneet eivät hae apua tai kysy neuvoja. ”Kukapa tälle mitään voi, tällainen olen”, voi olla syrjinnän kohteeksi joutuneen ajatus tilanteestaan.

Suomi on jälleen Ruotsia perässä. Ruotsissa syrjinnän kohteeksi joutuneiden tueksi on jo pitkään ollut valtakunnallinen palveluverkosto, jossa on 15 alueellista toimistoa. Kyseisen verkoston palveluita käytti vuonna 2009 lähes 600 asiakasta. Suomessa alueellista ohjaus ja neuvontaverkostoa ollaan vasta 2010-2011 VVT:n projektin avulla panemassa toimeen. RIKU on kumppanina mukana tässä projektissa. Syrjintäasiakkaiden lukumäärät RIKUssa ovat vielä varsin vaatimattomat. Yleisesti ei liene tiedossa, että RIKU neuvoo perustyöhönsä liittyvänä myös syrjintätapauksissa, sillä ne täyttävät usein rikoksen tunnusmerkistön. Ruotsin luvut antavat kuitenkin osviittaa siitä, miten suuresta ongelmasta lienee kysymys.

Vaikka Ruotsi on Suomea syrjinnän kohteeksi joutuneiden tukipalveluissa edellä, niin lainsäädännön osalta Suomen ei tarvitse hävetä. Suomen yhdenvertaisuuslaki on osoitus siitä, että suomessa syrjintää ei hyväksytä. Laki antaa työkaluja asiaan puuttumiseksi, joskaan aina puuttuminen ei silti ole yksikertaista. Yhdenvertaisuuslaki puuttuu mm. syrjintään työelämässä, koulutuksessa ja palvelujen tarjonnassa. Laki auttaa puuttumaan syrjintään helpottamalla sen todistamista. Rikoslaissa on syyttäjän tehtävä osoittaa syrjintää tapahtuneen, niin yhdenvertaisuuslain nojalla on epäillyn osoitettava toimineensa asianmukaisesti syrjimättä. VVT on Suomessa se viranomaistaho, jonka toimialueeseen syrjinnän vastainen toiminta ja yhdenvertaisuuslain noudattamisen seuraaminen kuuluu. Sen lisäksi kunnilla on lakiin liittyviä velvollisuuksia. Kunnilla pitäisi olla ajantasaiset yhdenvertaisuussuunnitelmat.

RIKUn perustyöhön kuuluu yleensä rikoksen uhrien ohjaus ja neuvonta. Saadakseen RIKUsta neuvoja ja ohjausta, edellytyksenä ei ole, että teon on määritelty täyttävän virallisesti rikoksen tunnusmerkitön. RIKUsta saa yleensä syrjintäkokemuksen perusteella ohjausta tai neuvoja. Mikäli osoittautuu, että teko täyttää myös rikoksen tunnusmerkistön, on RIKUsta mahdollista saada enemmänkin. On mahdollista saada myös henkilökohtaista tukea teon aiheuttaman mahdollisen rikosprosessin ajaksi.

Syrjinnän vastaista neuvontaa ja ohjausta antaessaan RIKU on aktiivisessa vuorovaikutuksessa VVT:n kanssa konsultoiden tai ohjaten heille heidän erityisasiantuntemustaan tarvitsevat syrjintäasiakkaansa. Syrjinnän kohteeksi joutuneiden neuvonnassa RIKU tavoittelee yhteistyötä myös alueellisten eri toimijoiden kanssa, kuten kaupungit, kunnat, vammais- ja muut järjestöt. RIKU on mielellään toimijana ja kumppanina mm kuntien yhdenvertaisuussuunnitelmien toteutuksessa.

Petra Kjällman
toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivysty

Vapaaehtoistyön palkka

Pian käynnistyy EU:n vapaaehtoistyön teemavuosi 2011. Olen mielenkiinnosta seurannut internetin palstoilla käytävää keskustelua vapaaehtoistyöstä sekä sen merkityksestä ihmisille.
Vilkkaan keskustelun skeptikot epäilevät vapaaehtoistoiminnan syövän työpaikkoja ja arvostelevat yhteiskunnan tärkeiden tehtävien tekemisestä ”ammattitaidottomin vapaaehtoisvoimin”. Vapaaehtoinen auttaja nähdään mahdollisesti hyväntahtoisena hölmönä, kun tämä auttaa toista ilman palkkaa. Samaa mielikuvaa ei kuitenkaan maalailla palkatta pieniä junnuja urheilukentällä valmentavasta vapaaehtoisesta.
Rikosuhripäivystyksen vapaaehtoistoiminnassa ei ole huolta siitä, etteikö palkka olisi kohdallaan. Olemalla ihminen ihmiselle, tilinauhan saldo on aina plussan puolella. Oravannahkaisesta palkkapussista löytyy arvokasta yhdessä tekemistä ja merkityksellisyyden kokemista, uuden oppimista sekä oman ajan ja osaamisen jakamista.

Aktiivinen ihminen voi paremmin ja luo toiminnallaan hyvinvointia myös ympäristöönsä. Auttamisesta tulee aidosti hyvä mieli – eikä siinä totisesti ole mitään hölmöä.
Kuka voi ja saa auttaa? Vapaaehtoisauttaja vaikuttaa ja osallistuu toimintaan tärkeänä pitämänsä asian puolesta. Olennaista toiminnassa on vapaaehtoisuus ja rahallisen korvauksen puuttuminen. Vapaaehtoisauttajat käyttävät sitä osaamista ja elämänkokemusta, jota heille on elämän varrella kertynyt. Se, jos mikä, on monitaitoista osaamista. He ovat loistavia lähimmäisiä ja päteviä rinnalla kulkijoita – maisteritasoa kaikki!

Me toki Rikosuhripäivystyksessä koulutamme vapaaehtoisemme toimintaamme, mutta varsinainen pätevyys - sydämen sivistys, on hankittu elämällä ja kokemalla, vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Toisten ihmisten kunnioittamiseen ja aitoon välittämiseen valmentavia ”oppilaitoksia” riittää. Opiskelemaan pääseminen on toisille helppoa ja toisille ylivoimaisen vaikeaa. Asenne ratkaisee.

Jaana Koivukangas
Aluejohtaja, Rikosuhripäivystys
Etelä-Suomen aluetoimisto