Katselin eilen illalla poikani kanssa Vaahteranmäen Eemeliä, Astrid Lindgrenin rakastettua satuhahmoa. Eemeli oli taas oma hauska itsensä, ehkä hieman tavallistakin vilkkaampi ja kekseliäämpi. Kuten aina, Eemeli teki harmittoman ”metkunsa”, jonka surauksena isä sai kiisselit päälleen. Vieressäni istunut poikani säikähti. Piti vaihtaa kanavaa, kun poika ei muuten suostunut tulemaan takaisin olohuoneeseen.
Poikani ei säikähtänyt ”metkua” vaan Eemelin isän reaktiota. 4-vuotias poikani sanoi Eemelin isän olevan pelottava, koska hän on ”niin vihainen”. Asiasta keskusteltiin vielä nukkumaan mennessä. Kysyinkin pojalta olenko minä koskaan ollut hänen mielestään pelottava. Vastaus kuului lyhyesti ”Ei, eikä äitikään”. Pojasta Eemelin isän reaktio oli pelottava, koska hänellä itsellään ei ollut sellaisesta kokemusta. Tosin pelkäähän Eemelikin aina isäänsä kun hänen pitää jousta tätä karkuun verstaaseen, jonka oven saa lukittua sisäpuolelta. Muistan myös Eemelin äidin ohjanneen hänet verstaaseen varotoimenpiteenä, koska isä varmasti suuttuu kotiin tultuaan kun näkee poikansa taas tehneen ”metkuja”.
Minkälainen mahtaisi olla 2000-luvun Eemeli satu? Asuisiko Vaahteramäellä jokin valveutunut naapuri joka osaisi soittaa poliisille tai sosiaalipäivystykseen kun Eemelin kodista kuuluisi isän huutoa ja kolinaa kun isä paiskii vihaisena ovia. Paljon ovat ajat muuttuneet. Onneksi enää ei ajatella että ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”. Nykyisin onneksi on toisinpäin ja sananlasku kuuluukin 2000 luvulla ”Joka vitsaa säästää se lastaan rakastaa”.
Itse katson jatkossakin poikani seurana valikoiden ohjelmia joita hän haluaa seurata televisiosta. Näen sen kuitenkin vain hyvänä asiana tuon pienen 4-vuotiaan pojan kannalta.
Mika Linden
aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Länsi-Suomen aluetoimisto
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti