Hyvä Suomi – kiitos TV 2 keskusteluohjelmasta 2.2.2010
En ollut ajatellut tehdä töitä enää klo 21 kotona. Tv oli auki ja sieltä alkoi kuulua keskustelua väkivallasta – se tuntui työltä. Jäin kuitenkin katsomaan, että ketä on keskusteluun kutsuttu. Joukossa oli paljon tuttuja töistä – varmasti väkivaltayön asiantuntijoita. Oli siellä joku sellainenkin, jonka funktiota keskusteluun osallistujana hieman hämmästelin. Sen verran mielenkiintoinen porukka oli koossa, että oli pakko jäädä katsomaan ja kuuntelemaan. Keskustelun edetessä ei millään malttanut jättää seuraamista kesken.
Heti alussa toimittajat toivat esille keskustelun lähtökohdan – lähisuhdeväkivallan, jossa tekijänä on mies tai nainen. Myös se kävi heti alkuun selväksi, että asetelma herättää tunteita. Pitkä tie on kuljettu, että tähän on päästy. Vasta viime vuosina on alettu puhua siitä, että lähisuhdeväkivallassa voi olla muitakin tekijöitä kuin mies. Ehkä ensi kerralla myös pelkästään naisnäkökulman edustajat uskaltautuvat mukaan.
Hyvä Suomi - ohjelma osoitti, että olemme Suomessa edistyneet tämän aiheen käsittelyssä paljon, siitä voitiin jo keskustella sivistyneesti ilman, että tunnekuohut olisivat estäneet varsinaisesta asiasta, väkivallasta, puhumisen. Keskustelussa tuotiin hyvin esille eri näkökulmia ja lähestymisiä asiaan. Mm. Naisten Linjan edustaja ilmaisi hienosti kantansa häneltä kysyttäessä. He tekevät naisten kanssa töitä ja näkevät ongelman siksi siitä näkökulmasta, mutta hän ei kieltänyt toisenkin näkökulman olemassaoloa. Ensi- ja turvakotien liiton edustaja ilmaisi mallikkaasti meidän tarvitsevan samanaikaisesti eri kohderyhmille ohjelmia. Totta, ei miehille kohdennettu toimintaohjelma ole pois naisille kohdennetulta ohjelmalta. Lyömättömän Linjan edustaja nosti esille tulevaisuuden kannalta lähisuhdeväkivallan ehkä tärkeimmän osapuolen – lapsen. Puolisoiden välinen väkivalta vaikuttaa samalla aina myös perheen lapsiin ja valitettavan usein se myös kohdistuu heihin. Erilaisia ohjelmia suunniteltaessa pitäisi aina olla mielessä myös lasten etu ja suojelu.
Keskusteluun toi tarvittavaa vahvistusta asian vakavuudesta henkilökohtaiset kokemukset väkivallan kohteeksi joutumisista, kiitos teille, jotka annoitte oman kokemuksenne yhteiseen hyvään.
Mitä asialle voidaan tehdä? Oikeusministeri toi esille mielenkiintoisen seikan tavoitteista. Hän mainitsi Ruotsin naisrauhapykälän ja mainitsi jotenkin, että Suomeen sopisi sellainen rauhapykälä, joka olisi sukupuolineutraali. Voisiko se olla ”perherauha” tai ”lähisuhderauha”, hyvältä maistuu joka tapauksessa. Jatkossa voisimme myös jatkaa aloitettua keskustelua, viedä sitä eteenpäin käytännön toimiin, kukin omalla sarallamme ja myös yhdessä.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
tiistai 19. tammikuuta 2010
Kiitos Tuija Brax ehdotuksestasi
Hollannissa sijaitsevan viktimilogian tutkimuslaitoksen Intervict tekemän tutkimuksen mukaan Suomi on kehitysmaa rikosuhrien tukipalveluissa verrattuna useimpiin Euroopan maihin. Kehitysmaa Suomi ei ole palvelujen laadussa, vaan niiden kattavuudessa. Näin siitä huolimatta, että Euroopan Unionin puitepäätös edellyttää, että tilanne olisi toisin. Yritystä tilanteen parantamiseksi toki on. Valtioneuvoston vahvistamaan Sisäisen Turvallisuuden Ohjelmaan on kirjattu toimenpide-ehdotuksiin arjen turvallisuuden kohdalle mm., Rikosuhripäivystyksen tukipalveluiden ja todistajan tuen laajentaminen sekä turvakotien lisääminen.
Mikä mättää, miksi rikoksen uhrien tukipalveluja ei ole laajennettu kattamaan koko maata niin, että asuinpaikastaan riippumatta kansalaisilla olisi rikoksen uhriksi jouduttuaan edes likimain tasavertainen mahdollisuus saada tukea selviytymiselleen. Ongelma on raha tai paremminkin se, ettei sitä ole riittävästi kyse3isten palvelujen tuottamiseen.
Rikosuhripäivystys on esittänyt perustettavaksi ruotsin mallin mukaista rikosuhrirahastoa, johon rikoksen tekijöiden edellytettäisiin maksavan tietyn summan. Rahastosta rahoitettaisiin mm. rikosuhrien tukipalveluita. Rahasto ei ole saanut kannatusta. Oikeusministeriön tavoitteena on ollut saada omaan kehykseensä mm. rikosuhrien tukipalvelulle varoja. Se ei ole onnistunut.
Oikeusministeri Tuija Braxin ehdotus, että sakoista saatavasta valtion tuotosta osa osoitettaisiin rikoksen uhrien tukipalveluihin, on enemmän kuin tervetullut. Se on tavallaan toinen malli rikosuhrirahastosta. On erittäin helppo perustella, miksi sakkorahoista olisi oikein osoittaa osa rikoksen uhrin hyväksi. Tavallaan se toteuttaisi samalla ajatusta rikoksen tekijän velvollisuudesta hyvittää aiheuttamaansa pahaa rikoksen uhrille.
Toivottavasti tämä ehdotus saa kannatusta ja toteutuu mahdollisimman nopeasti. Toivottavasti hallituksesta ja eduskunnasta löytyy poliittista tahtoa siirtää Suomi tässäkin asiassa kehittyneiden maiden joukkoon.
Mikä mättää, miksi rikoksen uhrien tukipalveluja ei ole laajennettu kattamaan koko maata niin, että asuinpaikastaan riippumatta kansalaisilla olisi rikoksen uhriksi jouduttuaan edes likimain tasavertainen mahdollisuus saada tukea selviytymiselleen. Ongelma on raha tai paremminkin se, ettei sitä ole riittävästi kyse3isten palvelujen tuottamiseen.
Rikosuhripäivystys on esittänyt perustettavaksi ruotsin mallin mukaista rikosuhrirahastoa, johon rikoksen tekijöiden edellytettäisiin maksavan tietyn summan. Rahastosta rahoitettaisiin mm. rikosuhrien tukipalveluita. Rahasto ei ole saanut kannatusta. Oikeusministeriön tavoitteena on ollut saada omaan kehykseensä mm. rikosuhrien tukipalvelulle varoja. Se ei ole onnistunut.
Oikeusministeri Tuija Braxin ehdotus, että sakoista saatavasta valtion tuotosta osa osoitettaisiin rikoksen uhrien tukipalveluihin, on enemmän kuin tervetullut. Se on tavallaan toinen malli rikosuhrirahastosta. On erittäin helppo perustella, miksi sakkorahoista olisi oikein osoittaa osa rikoksen uhrin hyväksi. Tavallaan se toteuttaisi samalla ajatusta rikoksen tekijän velvollisuudesta hyvittää aiheuttamaansa pahaa rikoksen uhrille.
Toivottavasti tämä ehdotus saa kannatusta ja toteutuu mahdollisimman nopeasti. Toivottavasti hallituksesta ja eduskunnasta löytyy poliittista tahtoa siirtää Suomi tässäkin asiassa kehittyneiden maiden joukkoon.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Kauppakeskus Sellon murhenäytelmä
Vaikea valinta – rikoksen uhrin yksityisyyden suojelu vastaan yleinen etu rikoksen uhrin aseman parantamiseksi
Kauppakeskus Sellon murhenäytelmä nostaa jälleen esille voimakkaasti tarpeen pohtia ja parantaa rikoksen uhrin asemaa. Julkisuudessa keskustellaan monista toimenpiteistä, joita vahvistamalla voitaisiin vähentää välivallantekoja. Eniten keskustellaan tekijä / tekolähtöisesti. Kun päätöksiä tehdään on usein edessä vaikeita valintoja – toimiako talouselämän vai yksittäisen ihmisen edunmukaisesti, kuinka paljon ollaan valmiita maksamaan, mikä pitää asettaa etusijalle???
Rikosuhripäivystyksessä tavoitteena on rikoksen uhrin aseman parantaminen. Parantaminen tarkoittaa sekä rikoksia ennalta estävää työtä, rikoksen uhriksi joutuneiden aseman parantamista, että uhrien omaisten ja rikosasian todistajien selviytymisen tukemista. Tavoitetta kohti kuljetaan kahta tietä. Tuotetaan tukipalveluita yksittäisille rikoksen uhreille, heidän läheisilleen ja rikosasian todistajille ja vaikutetaan asenteisiin, lainsäädäntöön, käytäntöihin ja yleiseen päätöksentekoon.
Vaikea valinta tulee toimenpiteissä ja kannanotoissa eteen kun, yksittäisen rikoksen uhrin etu on ristiriidassa yleisen rikoksen uhrin aseman parantamisen kanssa. Millä perusteella valinta silloin tulee tehdä? Usein toistuva tilanne, jossa tämä kysymys on pakko esittää, on mm. tarve nostaa rikoksen uhrin asemassa oleva epäkohta julkiseen keskusteluun. Julkisen keskustelun käyntiin saaminen tarvitsee tositarinoita elävästä elämästä ja se edellyttää rikoksen uhriksi joutuneen identifioitumista ja kokemuksen kertomista julkisesti. Tiedämme, että pääsääntöisesti yksittäisen rikoksen uhrin etu ei ole saattaa kokemuksensa julkiseen riepotteluun.
Kumpi painaa enemmän – yksittäisen rikoksen uhrin etu vai yhteinen etu yleisen epäkohdan korjaamiseksi? Vaikea valinta – onko kompromissi mahdollinen? Kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, on havaittu kuten mm. tutkija Atte Oksanen kirjoittaa (HS 3.1.2020), että tekijöiden asia nousee etusijalle. Rikosuhripäivystyksessä on havaittavissa, että kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, niin heidän tarpeistaankaan ei enää puhuta. Se merkitsee sitä, että poliittinen tahto saada Suomeen muun Euroopan tasoinen tukipalvelujärjestelmä on hukkunut muiden tarpeiden alle.
Miten voisimme yksittäistä rikoksen uhria ”uhraamatta” saada enemmän rikoksen uhrien tarinoita ja sitä kautta uhrien asemaan liittyviä heikkouksia julkiseen keskusteluun? On selvää, että vain ne tositarinat voi julkaista, joissa asianomainen on itse halukas antamaan kokemuksensa julkisuuteen. Silloinkin hänet tulee valmistaa hyvin siihen, mitä mediajulkisuus voi tuoda tullessaan. Kuka tai ketkä olisivat oikeita henkilöitä / tahoja ottamaan tämän asian esille uhrien kanssa niin, että uhrille jää aito mahdollisuus kieltäytyä ja toisaalta varma tuki, mikäli hän on valmis antamaan tarinansa medialle. Median vastuuta tulee myös painottaa. Mikäli uhri suostuu antamaan tarinansa, tulee median sitoutua uhria kunnioittavaan ja uhrin hyväksymään tapaan asian julkistamisessa.
Esimerkkejä vaikeista valinnoista on lukuisia ja uusia tulee jatkuvasti. Erityisen vaikeaksi valinnan tekee se, että julkisuus ei ole kenenkään hallittavissa riippumatta siitä kuinka hienoja sopimuksia tehdään yksittäistenmedian edustajien kanssa. Sana on kuitenkin vapaa mm internetissä keskustelupalstoilla.
Vastuullinen päätöksenteko edellyttää rohkeutta keskustella päätöksen vaikutuksista eri näkökulmista. Usein ei ole olemassa vain yhtä vaihtoehtoa ja kompromissi on hyvin käyttökelpoinen monessa tilanteessa. Vaikeiden valintojen välttäminen ei johda mihinkään, mutta niissä yhteiseen ymmärrykseen pääseminen tuottaa tyydytystä ja yhteiskunnallista edistystä. Joskus on uskallettava päättää yleisen hyödyn nimissä ja toisinaan on voitava jättää syrjään yleinen etu yksilön edun hyväksi.
Kauppakeskus Sellon murhenäytelmä nostaa jälleen esille voimakkaasti tarpeen pohtia ja parantaa rikoksen uhrin asemaa. Julkisuudessa keskustellaan monista toimenpiteistä, joita vahvistamalla voitaisiin vähentää välivallantekoja. Eniten keskustellaan tekijä / tekolähtöisesti. Kun päätöksiä tehdään on usein edessä vaikeita valintoja – toimiako talouselämän vai yksittäisen ihmisen edunmukaisesti, kuinka paljon ollaan valmiita maksamaan, mikä pitää asettaa etusijalle???
Rikosuhripäivystyksessä tavoitteena on rikoksen uhrin aseman parantaminen. Parantaminen tarkoittaa sekä rikoksia ennalta estävää työtä, rikoksen uhriksi joutuneiden aseman parantamista, että uhrien omaisten ja rikosasian todistajien selviytymisen tukemista. Tavoitetta kohti kuljetaan kahta tietä. Tuotetaan tukipalveluita yksittäisille rikoksen uhreille, heidän läheisilleen ja rikosasian todistajille ja vaikutetaan asenteisiin, lainsäädäntöön, käytäntöihin ja yleiseen päätöksentekoon.
Vaikea valinta tulee toimenpiteissä ja kannanotoissa eteen kun, yksittäisen rikoksen uhrin etu on ristiriidassa yleisen rikoksen uhrin aseman parantamisen kanssa. Millä perusteella valinta silloin tulee tehdä? Usein toistuva tilanne, jossa tämä kysymys on pakko esittää, on mm. tarve nostaa rikoksen uhrin asemassa oleva epäkohta julkiseen keskusteluun. Julkisen keskustelun käyntiin saaminen tarvitsee tositarinoita elävästä elämästä ja se edellyttää rikoksen uhriksi joutuneen identifioitumista ja kokemuksen kertomista julkisesti. Tiedämme, että pääsääntöisesti yksittäisen rikoksen uhrin etu ei ole saattaa kokemuksensa julkiseen riepotteluun.
Kumpi painaa enemmän – yksittäisen rikoksen uhrin etu vai yhteinen etu yleisen epäkohdan korjaamiseksi? Vaikea valinta – onko kompromissi mahdollinen? Kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, on havaittu kuten mm. tutkija Atte Oksanen kirjoittaa (HS 3.1.2020), että tekijöiden asia nousee etusijalle. Rikosuhripäivystyksessä on havaittavissa, että kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, niin heidän tarpeistaankaan ei enää puhuta. Se merkitsee sitä, että poliittinen tahto saada Suomeen muun Euroopan tasoinen tukipalvelujärjestelmä on hukkunut muiden tarpeiden alle.
Miten voisimme yksittäistä rikoksen uhria ”uhraamatta” saada enemmän rikoksen uhrien tarinoita ja sitä kautta uhrien asemaan liittyviä heikkouksia julkiseen keskusteluun? On selvää, että vain ne tositarinat voi julkaista, joissa asianomainen on itse halukas antamaan kokemuksensa julkisuuteen. Silloinkin hänet tulee valmistaa hyvin siihen, mitä mediajulkisuus voi tuoda tullessaan. Kuka tai ketkä olisivat oikeita henkilöitä / tahoja ottamaan tämän asian esille uhrien kanssa niin, että uhrille jää aito mahdollisuus kieltäytyä ja toisaalta varma tuki, mikäli hän on valmis antamaan tarinansa medialle. Median vastuuta tulee myös painottaa. Mikäli uhri suostuu antamaan tarinansa, tulee median sitoutua uhria kunnioittavaan ja uhrin hyväksymään tapaan asian julkistamisessa.
Esimerkkejä vaikeista valinnoista on lukuisia ja uusia tulee jatkuvasti. Erityisen vaikeaksi valinnan tekee se, että julkisuus ei ole kenenkään hallittavissa riippumatta siitä kuinka hienoja sopimuksia tehdään yksittäistenmedian edustajien kanssa. Sana on kuitenkin vapaa mm internetissä keskustelupalstoilla.
Vastuullinen päätöksenteko edellyttää rohkeutta keskustella päätöksen vaikutuksista eri näkökulmista. Usein ei ole olemassa vain yhtä vaihtoehtoa ja kompromissi on hyvin käyttökelpoinen monessa tilanteessa. Vaikeiden valintojen välttäminen ei johda mihinkään, mutta niissä yhteiseen ymmärrykseen pääseminen tuottaa tyydytystä ja yhteiskunnallista edistystä. Joskus on uskallettava päättää yleisen hyödyn nimissä ja toisinaan on voitava jättää syrjään yleinen etu yksilön edun hyväksi.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Voisiko voimia yhdistää rikoksen uhrien puhelinpalveluissa?
Sisäisen turvallisuuden ohjelma II:ssa on yhtenä toimenpiteenä ehdotettu Suomeen EU:n markkinoimaa 116-alkuista 24/7 numeroa yleensä rikoksen uhreille. Siitä pitäisi tulevaisuudessa saada oman kielistä apua riippumatta siitä mistä maasta soitto tulee. EU:sta numeroita jaetaan useita eri kohderyhmille. On erikseen numero lapsille, naisiin kohdistuvan väkivallan uhreille, yleensä rikoksen uhreille, kirkolle jne. Suomen kannalta merkitsisi melkoista panosta sekä henkilöissä että rahassa perustaa useita ympärivuorokautisesti toimivia ”auttavia puhelimia”. Suomi, vaikka on maantieteellisesti laaja, on väestöpohjaltaan melko pieni. Tarvitsemmeko me Suomeen todella useita 116-aluisia numeroita palvelemaan erilaisten rikosten uhreja 24/7.
Tällä hetkellä Suomessa on RIKUn valtakunnallisten puhelinten lisäksi ainakin Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelin, kirkon palveleva puhelin, Naisten linjan puhelin, Raiskauskriisikeskus Tukinaisen puhelin ja turvakodeissa päivystys toimistopuhelimesta kussakin ja lukuisia muita apua tarjoavia puhelimia. Osa palvelee ympärivuorokautisesti osa määrättyinä puhelinaikoina. Suuressa osassa vastaanotetaan myös rikoksen uhrin puheluita.
Suomessa on korkealaatuista osaamista puhelinauttamisessa. Tiedämme, että lisätarvetta 24/7 puhelinpalvelulle on olemassa. Erityisesti erilaisten rikoksen uhrit tarvitsevat sitä. Kun poliisilta poistui päivystysnumero hätäkeskusuudistuksen myötä, poistui mm. rikoksen uhreilta joustava tarpeenmukainen 24/7 palvelu. Hätäkeskuksien ensisijainen tehtävä on käsittääkseni auttaa akuuteissa välittömiä turvaamistoimenpiteitä edellyttävissä tilanteissa. Meiltä puuttuu ympärivuorokautinen asiantunteva puhelinpalvelu, josta rikoksen uhriksi joutunut voisi saada välitöntä henkistä tukea, käytännön neuvoja ja ohjausta.
RIKUn näkökulmasta katsottuna olisi toivottavaa, että me erilaista rikosuhrityötä tekevät, voisimme yhdistää voimamme. Olen vakuuttunut, että voisimme perustaa yhteisen 24/7 palvelunumeron, jossa päivystäjillä olisi riittävää spesifiä osaamista kohdata niin raiskauksen, naisiin kohdistuvan väkivallan, muun väkivallan, liikennerikoksen kuin omaisuusrikoksen uhreja. Minkä tahansa rikoksen kohteeksi voi joutua mihin tahansa aikaan vuorokaudesta. Mikä tahansa rikos voi aiheuttaa uhrissa välitöntä hätää, jossa olisi tarve saada yhteys henkilöön, joka voi tukea, neuvoa ja ohjata.
Voimat yhdistämällä voitaisiin koulutukset toteuttaa yhdessä. Päivystykseen voitaisiin saada enemmän henkilöitä samanaikaisesti, jolloin keskinäinen tuki päivystäjien kesken olisi paremmin mahdollista. Päivystäjille voitaisiin toteuttaa yhteistä ryhmätyönohjausta. Jos EU-rahoituksen saamiseksi pitää ottaa 116-alkuisia numeroita, voitaisiin ne kaikki ohjata tähän samaan keskukseen. Keskuksella voisi myös olla kansallinen yksi numero, jonka markkinoinnissa voitaisiin yhdistää voimat. Kun olisi vain yksi numero, olisi helpompi saada se tunnetuksi, eikä soittajan tarvitsisi niin usein kysyä ”soitinkohan nyt oikeaan numeroon” tai arpoa, mikähän se oikea numero on.
Tällä hetkellä Suomessa on RIKUn valtakunnallisten puhelinten lisäksi ainakin Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelin, kirkon palveleva puhelin, Naisten linjan puhelin, Raiskauskriisikeskus Tukinaisen puhelin ja turvakodeissa päivystys toimistopuhelimesta kussakin ja lukuisia muita apua tarjoavia puhelimia. Osa palvelee ympärivuorokautisesti osa määrättyinä puhelinaikoina. Suuressa osassa vastaanotetaan myös rikoksen uhrin puheluita.
Suomessa on korkealaatuista osaamista puhelinauttamisessa. Tiedämme, että lisätarvetta 24/7 puhelinpalvelulle on olemassa. Erityisesti erilaisten rikoksen uhrit tarvitsevat sitä. Kun poliisilta poistui päivystysnumero hätäkeskusuudistuksen myötä, poistui mm. rikoksen uhreilta joustava tarpeenmukainen 24/7 palvelu. Hätäkeskuksien ensisijainen tehtävä on käsittääkseni auttaa akuuteissa välittömiä turvaamistoimenpiteitä edellyttävissä tilanteissa. Meiltä puuttuu ympärivuorokautinen asiantunteva puhelinpalvelu, josta rikoksen uhriksi joutunut voisi saada välitöntä henkistä tukea, käytännön neuvoja ja ohjausta.
RIKUn näkökulmasta katsottuna olisi toivottavaa, että me erilaista rikosuhrityötä tekevät, voisimme yhdistää voimamme. Olen vakuuttunut, että voisimme perustaa yhteisen 24/7 palvelunumeron, jossa päivystäjillä olisi riittävää spesifiä osaamista kohdata niin raiskauksen, naisiin kohdistuvan väkivallan, muun väkivallan, liikennerikoksen kuin omaisuusrikoksen uhreja. Minkä tahansa rikoksen kohteeksi voi joutua mihin tahansa aikaan vuorokaudesta. Mikä tahansa rikos voi aiheuttaa uhrissa välitöntä hätää, jossa olisi tarve saada yhteys henkilöön, joka voi tukea, neuvoa ja ohjata.
Voimat yhdistämällä voitaisiin koulutukset toteuttaa yhdessä. Päivystykseen voitaisiin saada enemmän henkilöitä samanaikaisesti, jolloin keskinäinen tuki päivystäjien kesken olisi paremmin mahdollista. Päivystäjille voitaisiin toteuttaa yhteistä ryhmätyönohjausta. Jos EU-rahoituksen saamiseksi pitää ottaa 116-alkuisia numeroita, voitaisiin ne kaikki ohjata tähän samaan keskukseen. Keskuksella voisi myös olla kansallinen yksi numero, jonka markkinoinnissa voitaisiin yhdistää voimat. Kun olisi vain yksi numero, olisi helpompi saada se tunnetuksi, eikä soittajan tarvitsisi niin usein kysyä ”soitinkohan nyt oikeaan numeroon” tai arpoa, mikähän se oikea numero on.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Toiveiden ja todellisuuden törmäyspintoja - ihmisoikeudet ja uhrilähtöisyys ihmiskaupan vastaisessa toiminnassa
Minä Pro-tukipisteen seminaarissa Helsingissä 22-23.10.2009
Kolmannen sektorin rooli ihmiskaupan vastaisessa toiminnassa Suomessa
Ihmiskaupassa on kyse rikoksesta ja rikoksen uhreista. Ihmiskaupan uhrien auttaminen on tehtävä muiden uhrien auttamisen joukossa, oli kyse sitten viranomaistahosta tai järjestöstä. Ihmiskaupan vastainen toiminta edellyttää rikosuhrityöltä erikoistumista. Osaamisen ohella täytyy olla tietoa lainsäädännöstä ja sovituista palvelupoluista. Tähän tarvitaan resursseja ja työn koordinointia.
Kun puhutaan kolmannella sektorilla tehtävästä ihmiskaupan vastaisesta työstä, on ensin hahmotettava, minkälaiseen kokonaisuuteen kolmas sektori kuuluu. Kolmannen sektorin ohella työtään tekevät julkisen eli ensimmäisen sektorin viranomaiset, ja toinen eli yksityinen sektori. Näiden kolmen tahon pitäisi tehdä ihmiskaupan vastaista työtä samaan suuntaan ja pystyä koordinoidusti jakamaan tehtäviään. Tästä ihannekuvasta ollaan kuitenkin toistaiseksi melko kaukana. Yhteiset näkemykset ja tavoitteet kun puuttuvat myös voittoa tuottamattoman järjestökentän eli kolmannen sektorin sisältä. Erilaisista näkemyksistä kisaaminen hämärtää yhteisen tavoitteen, jolloin työn asiakaslähtöisyyskin kärsii. Jotta yhteistyötä voitaisiin rakentaa, olisi eri toimijoiden opittava sietämään toistensa rajallisuutta. Tämä mahdollistaisi kokonaisvaltaisen suunnittelun ja koordinoidun toiminnan, myös ihmiskauppatyön osalta.
Kolmannen sektorin ihmiskauppatyön taustat eivät ole ristiriidassa rikosuhrityön premissien kanssa. Molemmat pohjaavat ihmisoikeuksien puolustamiseen. Rikosuhrityön lähtökohtia löytyy muun muassa Victim Support Europen uhrien oikeuksia ja asemaa koskevista lausunnoista, sekä Euroopan unionin puitepäätöksestä liittyen uhrin asemaan rikosoikeusjärjestelmässä. Näihin lähtökohtiin istuvat hyvin myös ihmiskaupan uhrin auttamisessa huomioitavat seikat. Ihmiskaupan vastaista toimintaa määritellään vielä erikseen muun muassa YK:n järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan Palermon sopimuksen lisäpöytäkirjassa sekä Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastaisessa yleissopimuksessa. Kaikki mainitut lähtökohdat velvoittavat kolmannen sektorin toimijoita ihmiskaupan vastaisessa työssä.
Työn tekeminen kolmannella sektorilla vaatii taloudellisia toimintaedellytyksiä. Valtion ja kuntien taloudellinen tilanne on tällä hetkellä huono. Raha-automaattiyhdistyksessä on luvassa organisaatiomuutoksia, joiden myötä kriisiavun tukeminen uhkaa siirtyä kuntien harteille. Toistaiseksi RAY:n tuki jatkuu, mutta paineita rahoituspohjan muutokseen on ilmassa. Euroopan unionin tarjoaman rahoituksen hakeminen saattaa olla vähäresurssiselle kolmannen sektorin toimijalle hankalaa, jollei mahdotonta. EU-rahoitus on monilta osin tehty niin vaikeaksi, että se on harvoin ensimmäinen vaihtoehto rahoitusta pohdittaessa. Riittävä resursointi edellyttää myös yhteiskunnan laajaa tukea. Siinä painavat paitsi arvot ja asenteet, myös poliittinen tahto.
Kolmannen sektorin rikosuhrityön pitää olla rohkeaa ja ennakkoluulotonta, ja tietysti ihmisoikeuslähtöistä. Asiantuntemus ja asiakaslähtöisyys ovat ihmisoikeuslähtöisen työn vähimmäisvaatimukset. Kolmannen sektorin tehtäviin kuuluu myös tarpeen mukaisesti räätälöityjen tuki- ja neuvontapalveluiden tarjoaminen. Viranomaisten on toimittava lakien ja asetusten mukaisesti, mutta kolmannella sektorilla tehtyä työtä ohjaa asiakkaan tarve ilman viranomaisvelvoitteita. Työtä tehdään kuitenkin hyvässä yhteistyössä viranomaisten kanssa. Kolmannen sektorin ja viranomaisten yhteistyötä tarvitaan monesta syystä, myös epäkohtien ja asiakaslähtöisyyden merkityksen esiin tuomiseksi. Yhteistyön edistämiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan molemminpuolista tahtoa.
Kolmannen sektorin työ voi olla sekä ammatillista, että vapaaehtoistoimintaan perustuvaa. Tämä antaa laajat toimintamahdollisuudet, mutta edellyttää vastuun kantamista. Korkean laadun takaaminen on kolmannella sektorilla tehdyssä työssä erityisen tärkeää, ja osaamisen tulee välittyä myös ulospäin. Lisäksi tarvitaan pitkäjänteisyyttä, viisautta, paksunahkaisuutta, sopivasti nöyryyttä, sekä innovatiivisuutta ja tasapuolisuutta. Työtavoista erityisesti etsivään työhön ihmiskaupan uhrien auttamiseksi tarvitaan kolmannella sektorilla ammatillista kehittämistä.
Kolmannen sektorin toimijoiden on vaikutettava paitsi omaan toimintaansa, myös laajemmin yhteiskunnassa. Omaan toimintaan vaikuttamisessa keskeistä on kolmannen sektorin toimijoiden välillä avoimesti vaihtuva tieto ja osaaminen, mikä tukee yhteisten tavoitteiden saavuttamista. Lainsäädännön uudistustyöhön osallistuminen on tärkeä tehtävä. Lisäksi kolmannella sektorilla on roolinsa asenteisiin ja ilmapiiriin vaikuttamisessa. Poliittiseen ilmapiiriin vaikuttaminen ei ole yksinkertaista. Kolmannella sektorilla tehdyn työn merkitys ei välttämättä aukea valtionhallinnolle lobbaamalla.
Niinpä olmannen sektorin on oltava myös rakkikoira, joka uskaltaa puhua ääneen havaitsemistaan epäkohdista. Sanonnan mukaan koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. On toivottavaa, että kolmas sektori onnistuu olemaan sellainen rakkikoira, joka saa karavaanin joskus muuttamaan suuntaansa. Haasteena esimerkiksi Rikosuhripäivystyksen nimissä annetussa kritiikissä on se, että järjestöjen yhteistyöhankkeena kaikkien Rikosuhripäivystyksen toimintaa toteuttavien tahojen pitää olla saman kritiikin takana. Varovaisuuden takia kritiikin kärki saattaa kadota, mutta toisaalta kritiikin kohteet pysyvät kavereina. Rakkikoiran tehtävät kuuluvat kuitenkin kolmannelle sektorille ehdottomasti jatkossakin. Myös tässä tehtävässä tarvittaisiin yhteistä koordinaatiota: räksytys osuisi tehokkaammin maaliinsa, kun sillä olisi laajemman kentän tuki.
Yleisenä haasteena on kyynistymisen vastustamisen. Ihmiskaupan uhrien kanssa tehdyssä työssä luottamuksen puute on kyynistymisen mitta. Kyynisyys on suojamekanismi, jonka pauloihin monet viranomaisetkin ovat joutuneet. Kolmannen sektorin työntekijöiden pitää välttää samaa ansaa.
Kolmannen sektorin rooli ihmiskaupan vastaisessa toiminnassa Suomessa
Ihmiskaupassa on kyse rikoksesta ja rikoksen uhreista. Ihmiskaupan uhrien auttaminen on tehtävä muiden uhrien auttamisen joukossa, oli kyse sitten viranomaistahosta tai järjestöstä. Ihmiskaupan vastainen toiminta edellyttää rikosuhrityöltä erikoistumista. Osaamisen ohella täytyy olla tietoa lainsäädännöstä ja sovituista palvelupoluista. Tähän tarvitaan resursseja ja työn koordinointia.
Kun puhutaan kolmannella sektorilla tehtävästä ihmiskaupan vastaisesta työstä, on ensin hahmotettava, minkälaiseen kokonaisuuteen kolmas sektori kuuluu. Kolmannen sektorin ohella työtään tekevät julkisen eli ensimmäisen sektorin viranomaiset, ja toinen eli yksityinen sektori. Näiden kolmen tahon pitäisi tehdä ihmiskaupan vastaista työtä samaan suuntaan ja pystyä koordinoidusti jakamaan tehtäviään. Tästä ihannekuvasta ollaan kuitenkin toistaiseksi melko kaukana. Yhteiset näkemykset ja tavoitteet kun puuttuvat myös voittoa tuottamattoman järjestökentän eli kolmannen sektorin sisältä. Erilaisista näkemyksistä kisaaminen hämärtää yhteisen tavoitteen, jolloin työn asiakaslähtöisyyskin kärsii. Jotta yhteistyötä voitaisiin rakentaa, olisi eri toimijoiden opittava sietämään toistensa rajallisuutta. Tämä mahdollistaisi kokonaisvaltaisen suunnittelun ja koordinoidun toiminnan, myös ihmiskauppatyön osalta.
Kolmannen sektorin ihmiskauppatyön taustat eivät ole ristiriidassa rikosuhrityön premissien kanssa. Molemmat pohjaavat ihmisoikeuksien puolustamiseen. Rikosuhrityön lähtökohtia löytyy muun muassa Victim Support Europen uhrien oikeuksia ja asemaa koskevista lausunnoista, sekä Euroopan unionin puitepäätöksestä liittyen uhrin asemaan rikosoikeusjärjestelmässä. Näihin lähtökohtiin istuvat hyvin myös ihmiskaupan uhrin auttamisessa huomioitavat seikat. Ihmiskaupan vastaista toimintaa määritellään vielä erikseen muun muassa YK:n järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan Palermon sopimuksen lisäpöytäkirjassa sekä Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastaisessa yleissopimuksessa. Kaikki mainitut lähtökohdat velvoittavat kolmannen sektorin toimijoita ihmiskaupan vastaisessa työssä.
Työn tekeminen kolmannella sektorilla vaatii taloudellisia toimintaedellytyksiä. Valtion ja kuntien taloudellinen tilanne on tällä hetkellä huono. Raha-automaattiyhdistyksessä on luvassa organisaatiomuutoksia, joiden myötä kriisiavun tukeminen uhkaa siirtyä kuntien harteille. Toistaiseksi RAY:n tuki jatkuu, mutta paineita rahoituspohjan muutokseen on ilmassa. Euroopan unionin tarjoaman rahoituksen hakeminen saattaa olla vähäresurssiselle kolmannen sektorin toimijalle hankalaa, jollei mahdotonta. EU-rahoitus on monilta osin tehty niin vaikeaksi, että se on harvoin ensimmäinen vaihtoehto rahoitusta pohdittaessa. Riittävä resursointi edellyttää myös yhteiskunnan laajaa tukea. Siinä painavat paitsi arvot ja asenteet, myös poliittinen tahto.
Kolmannen sektorin rikosuhrityön pitää olla rohkeaa ja ennakkoluulotonta, ja tietysti ihmisoikeuslähtöistä. Asiantuntemus ja asiakaslähtöisyys ovat ihmisoikeuslähtöisen työn vähimmäisvaatimukset. Kolmannen sektorin tehtäviin kuuluu myös tarpeen mukaisesti räätälöityjen tuki- ja neuvontapalveluiden tarjoaminen. Viranomaisten on toimittava lakien ja asetusten mukaisesti, mutta kolmannella sektorilla tehtyä työtä ohjaa asiakkaan tarve ilman viranomaisvelvoitteita. Työtä tehdään kuitenkin hyvässä yhteistyössä viranomaisten kanssa. Kolmannen sektorin ja viranomaisten yhteistyötä tarvitaan monesta syystä, myös epäkohtien ja asiakaslähtöisyyden merkityksen esiin tuomiseksi. Yhteistyön edistämiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan molemminpuolista tahtoa.
Kolmannen sektorin työ voi olla sekä ammatillista, että vapaaehtoistoimintaan perustuvaa. Tämä antaa laajat toimintamahdollisuudet, mutta edellyttää vastuun kantamista. Korkean laadun takaaminen on kolmannella sektorilla tehdyssä työssä erityisen tärkeää, ja osaamisen tulee välittyä myös ulospäin. Lisäksi tarvitaan pitkäjänteisyyttä, viisautta, paksunahkaisuutta, sopivasti nöyryyttä, sekä innovatiivisuutta ja tasapuolisuutta. Työtavoista erityisesti etsivään työhön ihmiskaupan uhrien auttamiseksi tarvitaan kolmannella sektorilla ammatillista kehittämistä.
Kolmannen sektorin toimijoiden on vaikutettava paitsi omaan toimintaansa, myös laajemmin yhteiskunnassa. Omaan toimintaan vaikuttamisessa keskeistä on kolmannen sektorin toimijoiden välillä avoimesti vaihtuva tieto ja osaaminen, mikä tukee yhteisten tavoitteiden saavuttamista. Lainsäädännön uudistustyöhön osallistuminen on tärkeä tehtävä. Lisäksi kolmannella sektorilla on roolinsa asenteisiin ja ilmapiiriin vaikuttamisessa. Poliittiseen ilmapiiriin vaikuttaminen ei ole yksinkertaista. Kolmannella sektorilla tehdyn työn merkitys ei välttämättä aukea valtionhallinnolle lobbaamalla.
Niinpä olmannen sektorin on oltava myös rakkikoira, joka uskaltaa puhua ääneen havaitsemistaan epäkohdista. Sanonnan mukaan koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. On toivottavaa, että kolmas sektori onnistuu olemaan sellainen rakkikoira, joka saa karavaanin joskus muuttamaan suuntaansa. Haasteena esimerkiksi Rikosuhripäivystyksen nimissä annetussa kritiikissä on se, että järjestöjen yhteistyöhankkeena kaikkien Rikosuhripäivystyksen toimintaa toteuttavien tahojen pitää olla saman kritiikin takana. Varovaisuuden takia kritiikin kärki saattaa kadota, mutta toisaalta kritiikin kohteet pysyvät kavereina. Rakkikoiran tehtävät kuuluvat kuitenkin kolmannelle sektorille ehdottomasti jatkossakin. Myös tässä tehtävässä tarvittaisiin yhteistä koordinaatiota: räksytys osuisi tehokkaammin maaliinsa, kun sillä olisi laajemman kentän tuki.
Yleisenä haasteena on kyynistymisen vastustamisen. Ihmiskaupan uhrien kanssa tehdyssä työssä luottamuksen puute on kyynistymisen mitta. Kyynisyys on suojamekanismi, jonka pauloihin monet viranomaisetkin ovat joutuneet. Kolmannen sektorin työntekijöiden pitää välttää samaa ansaa.
maanantai 9. marraskuuta 2009
Syrjinnästä vapaa alue
Sisäasiainministeriö julkaisi jo pari vuotta sitten kampanjan, johon kuuluu mm. pyöreä kyltti ”Syrjinnästä vapaa alue”, jonka voi ripustaa työpaikkansa seinälle. Minä pyysin sellaisen vasta tänä syksyä, nyt kyltti on Setlementtiliiton (ja siis myös RIKUn keskustoimiston) käytävän seinällä. Siihen osuu sopivasti katse kun tulee pääovesta sisään. Kyltti on herättänyt ajatuksia ja tarvittavaa keskusteluakin. Omien asenteiden pohtiminen on tärkeää jokaiselle. Ei pidä tuudittautua ajatukseen, että ilman ponnisteluja olen syrjivistä asenteista vapaa. On eri asia mitä haluaa olla, ja mitä on. Tavoitteiden eteen on tehtävä töitä.
Olen seurannut mielenkiinnolla rasismitapauksen etenemistä Joensuun käräjäoikeudessa. Tapaus on siitä erikoinen, että tutkintapyynnön, tutkinnan ja syyttäjän harkinnan perusteella asiassa ei nostettu syytettä. Asianomainen oli kuitenkin vahva asiassaan, hän käytti avustajansa avustuksella toissijaista syyteoikeuttaan, meni käräjille ja voitti juttunsa. Tämä tapaus ei ole tavallinen. Vain hyvin harvoin asianomistajalla on rohkeutta käyttää toissijaista syyteoikeuttaan, sillä hävitessään juttu voi tulla hänelle kalliiksi. Usein hän ei tee edes tutkintapyyntöä, koska ei usko asian etenevän. Tästä voi herättää kysymyksen, kuinka paljon rasismijuttuja jää syyttäjän pöydälle tai kokonaan tutkimatta, kun asianomainen ei tee edes tutkintapyyntöä.
Syrjintä vaikuttaa ihmisen elämään kokonaisvaltaisesti. Syrjintää voi olla monenlaista, se voi olla etnistä syrjintää tai muuta poikkeavuuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää. Pitkään jatkuvana syrjintä vaikuttaa henkilön ja hänen läheistensä elämänhallintaan ja minäkuvaan vahingoittavasti, joskus jopa pysyvästi. Syrjintää ei ole aina helppo tunnistaa. Edes sen uhriksi joutunut ei aina sitä tunnista, koska syrjinnän vaikutuksena on itsekin alkanut uskoa omaan huonommuuteensa. Siksi on erityisen tärkeää, että ainakin me, jotka työssämme kohtaamme mahdollisia syrjinnän kohteeksi joutuneita, olisimme pohtineet omia arvojamme ja osaisimme kuulla ja havainnoida syrjinnän merkkejä.
Osaaminen edellyttää opiskelua. Syrjinnästä vapaita ja suvaitsevaisia kansalaisia kasvaa vain, jos asiasta valistetaan ja koulutetaan päiväkodeista lähtien korkeakouluihin asti. Jokaisen toimitilan, myös poliisin, syyttäjän, tuomioistuimen, sairaalan, sosiaalitoimen, seurakunnan, koulun jne. seinällä tulisi olla vähintään ”Syrjinnästä vapaa alue” kyltti muistuttamassa siitä, miten asioiden pitäisi tällä saralla olla.
Olen seurannut mielenkiinnolla rasismitapauksen etenemistä Joensuun käräjäoikeudessa. Tapaus on siitä erikoinen, että tutkintapyynnön, tutkinnan ja syyttäjän harkinnan perusteella asiassa ei nostettu syytettä. Asianomainen oli kuitenkin vahva asiassaan, hän käytti avustajansa avustuksella toissijaista syyteoikeuttaan, meni käräjille ja voitti juttunsa. Tämä tapaus ei ole tavallinen. Vain hyvin harvoin asianomistajalla on rohkeutta käyttää toissijaista syyteoikeuttaan, sillä hävitessään juttu voi tulla hänelle kalliiksi. Usein hän ei tee edes tutkintapyyntöä, koska ei usko asian etenevän. Tästä voi herättää kysymyksen, kuinka paljon rasismijuttuja jää syyttäjän pöydälle tai kokonaan tutkimatta, kun asianomainen ei tee edes tutkintapyyntöä.
Syrjintä vaikuttaa ihmisen elämään kokonaisvaltaisesti. Syrjintää voi olla monenlaista, se voi olla etnistä syrjintää tai muuta poikkeavuuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää. Pitkään jatkuvana syrjintä vaikuttaa henkilön ja hänen läheistensä elämänhallintaan ja minäkuvaan vahingoittavasti, joskus jopa pysyvästi. Syrjintää ei ole aina helppo tunnistaa. Edes sen uhriksi joutunut ei aina sitä tunnista, koska syrjinnän vaikutuksena on itsekin alkanut uskoa omaan huonommuuteensa. Siksi on erityisen tärkeää, että ainakin me, jotka työssämme kohtaamme mahdollisia syrjinnän kohteeksi joutuneita, olisimme pohtineet omia arvojamme ja osaisimme kuulla ja havainnoida syrjinnän merkkejä.
Osaaminen edellyttää opiskelua. Syrjinnästä vapaita ja suvaitsevaisia kansalaisia kasvaa vain, jos asiasta valistetaan ja koulutetaan päiväkodeista lähtien korkeakouluihin asti. Jokaisen toimitilan, myös poliisin, syyttäjän, tuomioistuimen, sairaalan, sosiaalitoimen, seurakunnan, koulun jne. seinällä tulisi olla vähintään ”Syrjinnästä vapaa alue” kyltti muistuttamassa siitä, miten asioiden pitäisi tällä saralla olla.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Onko kriisiapu ylimitoitettua?
Pohjalaisessa oli 18.10 mielenkiintoinen toimittaja Anne Puumalaisen artikkeli ylenpalttisesta kriisiavusta otsikolla "Kriisiapua koko kylälle". Vaikka Rikosuhripäivystyksessä edustammekin osaltamme myös kriisiavun tarjoajia, on pakko myöntää, että Puumalaisen artikkelissa oli pointtinsa.
Kriisiavun tarjonnan ja tarpeen kohtaamisessa muodostuu ongelmaksi mm. se, että ilman mahdollisimman matalaa kynnystä eivät kriisiavun todelliset tarvitsijat löydä sitä eli tarjonta ja tarve eivät kohtaa. Kun tarjonnan kynnystä madalletaan Puumalaisen kuvaamalla tavalla, on siitä väistämättömänä seurauksena, että sitä on tarjolla kaikille kohdalle osuneille, myös niille jotka eivät ole sen tarpeessa.
Viimeaikaisten ns. suurten tragedioiden kriisiavusta on todella tehty uutisia ehkä enemmän kuin olisi tarpeen. Toisaalta niin on muidenkin tapahtumien kanssa. Samasta asiasta saat kuulla aamuin illoin päivätä toiseen, kunnes tilalle on löydetty uusi uutinen. Välitön ja pitkäkestoinen kriisiapu suurissa tragedioissa on Suomessa vielä etsimässä vakiintunutta muotoaan. Sitä tekee moni, mutta valmius ja yhteinen koordinaatio ovat ajoittain vielä hakusessa. Oman leimansa ja mielikuvan välittömän avun valtavan suurelle määrälle antaa mm. se, että mukana on ammattilaisten lisäksi paljon myös vapaaehtoistoimijoita, joiden tehtävä on pääasiassa olla tarvitsevalle läsnä ja kuunnella – ei tyrkyttää apuaan.
Vaikka kriisiapua näyttää olevan tarjolla paljon ainakin joissain suuronnettomuuksissa, on paikallinen todellisuus arjen kriisiavun tarpeisiin vastaamisessa heikko. Kriisiavun järjestäminen on kuntien vastuulla ja sen rahoitus on pääosin siirtynyt ja siirtymässä Ray:lta kunnille, joista monilla ei ole varaa toteuttaa edes nykyistä palvelutasoaan. Kansalaisen polku kriisiapuun voi olla todella kiemurainen, monesti polkua ei edes ole olemassa. Nopealla kriisiavulla voitaisiin säästää muita sosiaalipuolen kuluja merkittävästi mm. työkyvyn vahvistamisessa ja kansalaisten elmänhallinnan pikaisessa palautumisessa ja elämänlaadun parantamisessa.
Kriisiavun tarjonnan ja tarpeen kohtaamisessa muodostuu ongelmaksi mm. se, että ilman mahdollisimman matalaa kynnystä eivät kriisiavun todelliset tarvitsijat löydä sitä eli tarjonta ja tarve eivät kohtaa. Kun tarjonnan kynnystä madalletaan Puumalaisen kuvaamalla tavalla, on siitä väistämättömänä seurauksena, että sitä on tarjolla kaikille kohdalle osuneille, myös niille jotka eivät ole sen tarpeessa.
Viimeaikaisten ns. suurten tragedioiden kriisiavusta on todella tehty uutisia ehkä enemmän kuin olisi tarpeen. Toisaalta niin on muidenkin tapahtumien kanssa. Samasta asiasta saat kuulla aamuin illoin päivätä toiseen, kunnes tilalle on löydetty uusi uutinen. Välitön ja pitkäkestoinen kriisiapu suurissa tragedioissa on Suomessa vielä etsimässä vakiintunutta muotoaan. Sitä tekee moni, mutta valmius ja yhteinen koordinaatio ovat ajoittain vielä hakusessa. Oman leimansa ja mielikuvan välittömän avun valtavan suurelle määrälle antaa mm. se, että mukana on ammattilaisten lisäksi paljon myös vapaaehtoistoimijoita, joiden tehtävä on pääasiassa olla tarvitsevalle läsnä ja kuunnella – ei tyrkyttää apuaan.
Vaikka kriisiapua näyttää olevan tarjolla paljon ainakin joissain suuronnettomuuksissa, on paikallinen todellisuus arjen kriisiavun tarpeisiin vastaamisessa heikko. Kriisiavun järjestäminen on kuntien vastuulla ja sen rahoitus on pääosin siirtynyt ja siirtymässä Ray:lta kunnille, joista monilla ei ole varaa toteuttaa edes nykyistä palvelutasoaan. Kansalaisen polku kriisiapuun voi olla todella kiemurainen, monesti polkua ei edes ole olemassa. Nopealla kriisiavulla voitaisiin säästää muita sosiaalipuolen kuluja merkittävästi mm. työkyvyn vahvistamisessa ja kansalaisten elmänhallinnan pikaisessa palautumisessa ja elämänlaadun parantamisessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
