Rikosuhrityötä nappikaupalla

Ajattelinpa juuri, että voisin aloittaa kirjoitukseni sanoilla ”hyvä päiväkirja, tänään söin ihanan lounaan Lissabonissa ja huomenna alkaa kesäloma kotona Suomessa”.

Istun nimittäin lentokoneessa jossain Lissabonin ja Frankfurtin välillä, tavoitteenani päästä konferenssimatkalta kotiin. Olin tilaisuudessa osallistua Victim Support Europen (VSE) vuosittaiseen konferenssiin ja vuosikokoukseen. Oli hieno kokemus osallistua konferenssiin, jossa sain tavata ison joukon rakkaita kollegoja Euroopan monista maista. Pelkästään tuttujen tapaaminen ei kuitenkaan ollut ainoa asia, joka teki konferenssista hienon kokemuksen, vaan tärkein anti oli nähdä kuinka VSE on viimeisten vuosien aikana onnistunut kehittymään. Se on muuttunut sisäpiirijärjestöstä avoimeksi Eurooppalaiseksi vaikuttajaksi. Konferenssissa se ilmeni sekä ohjelmassa että osallistujissa ja vuosikokouksessa asialistassa. Osallistujia oli kaksinkertainen määrä aikaisempaan (n 200), joista vain osa oli rikosuhrityötä tekevien kansalaisjärjestöjen edustajia. Suuri osa osallistujista oli eri maiden päättävissä asemissa olevia viranomaisia. Pakko todeta, ettei Suomen delegaatio hävennyt muiden maiden delegaatioiden rinnalla: erityisasiantuntija Mervi Sarimo oikeusministeriö, erityistutkija Päivi Honkatukia oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, johtava turvallisuuskoordinaattori Johanna Seppälä Helsingin kaupunki, aluejohtaja Satu Hintikka Rikosuhripäivystys ja minä.

Konferenssi antoi paljon uusia ajatuksia, jotka vielä tätä kirjoittaessani ovat jossain määrin selkiytymättömänä massana mielessä. Voimakkaimpana mieleen tulee nyt ajatus siitä, että niin kehittynyttä kun moni asia Suomessa onkin, niin rikoksen uhrin aseman huomioimisessa olemme edelleen valitettavan takapajuisia, eikä meillä mielestäni riittävästi käytännössä seurata EU:n kehitystä näissä asioissa. Tuntui suorastaan ahdistavalta kuunnella kuinka esim. Skotlannissa lähetetään poliisilta automaattisesti noin 100000 rikoksen uhrin yhteystiedot vuosittain Rikosuhripäivystystä vastaavaan Victim Supportiin, jonka toiminnan suurin rahoittaja on valtio. Palkattua henkilöstöä on 120 ja vapaaehtoisia 500. Pohjois-Irlannissa, jossa asukkaita on n 1,7 miljoonaa ja, jonka rahoitus tulee pääosin valtion kassasta, on 60 työntekijää ja noin 150 vapaaehtoista. Enganti-Walesin Victim Supportin päärahoittaja on valtio, vapaaehtoisten määrä on yli 20000 ja palkattua henkilöstöä n 2000. Pinta-alaltaan laajassa Suomenmaassa, jossa väkiluku on yli 5 000 000 asukasta, Rikosuhripäivystyksen vuosibudjetti on kaikkineen noin 1200 000€, josta valtion osuus on alle 150 000€. Tällä rahalla saadaan palkattua henkilöstöä vähän yli 20 ja pystytään koordinoimaan runsaan 300 vapaaehtoisen toimintaa. Poliisin ohjaamina asiakkaita lähetetään Rikosuhripäivystykseen enenevässä määrin, mutta silti vieläkin varsin vaihtelevasti ja täysin riippuen yksittäisten poliisien aktiivisuudesta ja omasta halusta.

Onneksi osallistuminen aiheutti vain hetkittäistä ahdistusta, joka sekin lopulta muuttui voimaksi ja haluksi nousta barrikadeille.

VSE:n kehittymistä sisäpiirikerhosta todelliseksi vaikuttajaksi osoitti mm. sen vahvistunut vaikutus Brysselissä. Euroopan komissiosta Caroline Morgan esitelmöi rikoksen uhrin aseman parantamispyrkimyksistä EU:ssa ja antoi meille kuulijoille tietoa niistä tilaisuuksista ja tilanteista, joihin pitäisi päästä vaikuttamaan. Omiin ajatuksiini hiipi tavoite saada yhteys Suomen meppeihin, jonka aikanaan olen havainnut hyvin vaikeaksi. Paras mahdollisuutemme vaikuttaa, yksittäisinä VSE:n jäseninä, on nimenomaan omien meppiemme kautta.

Vuosikokouksessa muutoksen tuulet näkyivät yksimielisinä päätöksinä muutoksista sekä uudistuneena ja vahvistuneena järjestön hallituksena.

Alussa mainitsemani ihanan lounaan saimme nauttia vuosikokouksen jälkeen, joten tällä lennolla saatoin helposti jättää lentokoneruokailun väliin.

Kesälomatunnelmiin pikkuhiljaa siirtyen toivottelen sinullekin hyvää kesää

Raiskaus on aina rikos

Raiskaus on aina rikos / Anna-Maria Hursti 4.6 HS

Mitä itse voin tehdä, on kysymys minkä haluan esittää kansalaisille liittyen rikosten ennalta ehkäisyyn. Viitaten ym. Anna-Maria Hurstin mielipiteeseen, on ehdottomasti totta, että esim. raiskaus on aina rikos ja on selvää, ettei raiskauksen uhriksi joutuminen ole uhrin syytä, eikä häntä siitä tule syyllistää, riippumatta siitä miten hän on pukeutunut.

Tästä huolimatta meidän täytyy voida avoimesti keskustella keinoista, joilla voimme ehkäistä rikoksia, myös raiskauksia. Pelkkä pukeutuminen johtaa tuskin rikokseen, sen lisäksi merkittäviä tekijöitä ovat päihtymys, ajankohta, seura ja paikka – usein myös kohtalo ja sattuma, joskus jopa suunnitelma.

Paljastavan pukeutumisen tavoite lienee näyttää viehättävältä, ei tulla raiskatuksi. On siis hyvä miettiä keinoja siihen, miten voi pukeutua haluamallaan tavalla tavoitteensa mukaisesti, mutta ei asettua alttiiksi raiskaukselle. Vaikka kaikkeen ei voi varautua, niin jotain voi kuitenkin tehdä.
Kun lähdet ”ulos”:
1. älä juo itseäsi tolkuttomaan humalaan
2. älä kävele yksin yöllä hiljaisia reittejä
3. sovi kaverin kanssa väliviesteistä
4. älä jätä lasiasi vartioimatta
5. älä mene uuden tuttavuuden autoon yksin
6. älä mene uuden tuttavuuden asuntoon yksin
7. älä jätä kaveria

Valitettavasti kaikkeen eivät mitkään varautumiskeinot auta, joskus rikoksia, raiskauksia tapahtuu silti. Joitain niistä voi kuitenkin ehkä omilla etukäteistoimillaan välttyä. Valistus ja ennakoiminen ovat hyvästä, syyllistäminen on pahasta.

Unohdettu rikoksen uhri ja rikosasian todistaja

HS 17.5 ja 19.5 mielipidesivuilla oli kirjoitukset väkivallan uhrin ja rikosasian todistajan kokemuksista. Miten ja kuka näiden kirjoittajien kokemuksiin vastaa. Kenen vastuulla on väkivallan vähentäminen ja todistajien turvallisuuden lisääminen. Ei kaiketi voida ajatella, että ne olisivat jonkun tai joidenkin yksittäisten henkilöiden vastuulla, ne edellyttävät yhteisvastuullisuutta. Jokainen tietää miten yhteisen ruohonleikkurin yleensä käy. Alkuun se toimii hyvin ja jokainen käyttäjä on tyytyväinen. Pikkuhiljaa alkaa tulla hankausta. Joku ei täytä bensatankkia, tai terät jäävät puhdistamatta tai kone kaipaa huoltoa. Yleensä yksi osakas alkaa huolehtia koneesta ja muut vain hyödyntävät sitä.

Rikoksen uhrin ja rikosasiantodistajan tuen kanssa on vähän sama juttu. Ne ovat selkeästi poikkihallinnollisia tehtäviä, jotka kuuluvat valtion vastuulle, mutta jotka voidaan hyvin hoitaa järjestöissä yhteistyössä viranomaisten kanssa. Sisäisen turvallisuuden ohjelma 2 (STO 2) sisältää hyviä tarkkaan harkittuja toimenpide-ehdotuksia mm turvakotipaikkojen lisäämiseksi ja Rikosuhripäivystyksen (RIKU) toiminnan laajentamiseksi. RIKU:n osalta tavoitteksi on kirjattu toiminnan laajentamisen lisäksi todistajantuen toteuttaminen kaikkiin käräjä- ja hovioikeuksiin. Tehtävä on merkitty oikeusministeriön (om) vastuualueeksi. Toimenpide-ehdotuksesta käy ilmi, ettei tavoitteeseen voida päästä ilman valtion rahoituksen lisäystä. Om hakikin valtion kehykseensä vuodesta 2010 RIKUn toimintaan varoja. On tärkeää tiedostaa, että vaikka tehtävä on merkitty om:n vastuulle, ei se poista muiden esim. sosiaali- ja terveysministeriön eikä sisäasiainministeriön yhteisvastuuta tehtävästä. Toivottavaa on, ettei tässä kohtaa käy niin kuin käy usein yhteiselle ruohonleikkurille, vaan että yhteisvastuu kantaa myös haasteissa.

Om:ssä on tehty priorisointia. RIKU:lle suunniteltua lisäystä ei katsota voitavan sisällyttää om:n kehykseen ainakaan vielä vuodesta 2010. RIKU:n tarvitsema lisäys olisi noin 2,5 miljoonaa. HS 20.5 oli iso artikkeli oikeusministeri Tuija Braxin ajatuksista, miten oikeudenkäyntien kestoa voitaisiin lyhentää ja miten se ei edes kokonaisuudessaan tulisi maksamaan oikeastaan mitään. Tavoite on oikea. Lyhentyneet käsittelyajat ovat myös uhrin ja todistajan kannalta inhimillisesti katsottuina eduksi. Om tarvitsisi kehykseensä 35 miljoonaa lisää voidakseen vastata oikeudenkäyntien nopeuttamisen tarpeeseen. Braxin arvion mukaan summa tulisi takaisin, kun oikeudenkäyntien kestosta johtuvat kulut jäisivät pois. Om:n koko kehys on noin 1,7% valtion kuluista, kyseinen lisäys olisi siihen noin 0.1%. Mitä siis RIKU:n tarvitsema lisäys olisikaan prosentteina.

Rikoksen uhrien ja todistajien tuen vaikutusta yhteiskunnan kuluihin on vaikea arvioida, mutta on aivan selvää, että mitä huonommin kansalaiset voivat, sitä enemmän on mm. työkyvyttömyyttä. Jos rikoksen uhreille on riittävät ja hyvät tukipalvelut, ovat ne omiaan ennalta estämään uusia rikoksia. Liian usein rikoksen tekijä on itse ensin ollut rikoksen uhri. Tukipalveluista uhri saa myös tulevia rikoksia ennalta estävää valistusta. Hyvän tuen saanut rikoksen uhri pystyy palaamaan normaaliin elämään paljon nopeammin kuin henkilö, joka joutuu käymään koko prosessin ”omin voimin” läpi. Todistajien aseman ja arvostuksen parantaminen lisäisivät kansalaisten halukkuutta ilmaista todistamansa rikokset, mikä parantaisi rikosten selviämisprosenttia ja olisi samalla omiaan tukemaan rikosten ennalta estävyyttä.

Arvioni mukaan valtio saisi samoin Tuja Braxin kuvaamalla tavalla takaisin muiden yhteiskunnallisten kulujen vähentymisenä myöntämänsä 2,5 miljoonaa, jos se päättäisi rahoittaa rikosuhrityötä STO2:n toimenpide-ehdotuksen mukaisesti. Lukuja laskiessa ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että kyse on arvoista ja asenteista – kyse on valinnoista ja poliittisesta tahdosta. Eikö nyt olisi jo aika yhdistää poliittiset voimat ja päättää, että STO 2 valtioneuvoston hyväksymät toimenpide-ehdotukset väkivallan vähentämiseksi, otetaan valtion budjettiin. Kysehän on siitä, että jossain kuluja lisätään ja sen seurauksena ne toisaalla vähenevät ja parasta tässä tapauksessa on se, että kansalaisten turvallisuus ja hyvinvointi samalla paranee.

Rikoksen uhrit jäävät ilman tukea

Palattuani lomalta keväthangilta työn ääreen, sain tuoreeltaan lukea Helsingin Sanomista useita kirjoituksia siitä miten erilaisten rikosten uhrit jäävät ilman tukea. Kirjoitusten sisältö ei yllätä, mutta lämmittää. Hyvä, että muutkin ovat sen huomanneet ja puuttuvat siihen. Toisaalta kirjoitettin, että nuoret uhrit jäävät ilman tukea (Kirsi Porras, Väestöliitto) ja toisaalta siitä miten henkirikoksen uhrien omaiset ja erityisesti henkirikoksen tekijöiden omaiset jäävät ilman tukea.

Lapset ja nuoret vailla tukea

RIKUssa havahduttiin nuorten rikoksen uhrien tuen tarpeeseen jo useita vuosia sitten. Loimme itsellemme riittävät valmiudet nuorten tarpeisiin vastaamiseen osallistumalla EU-projektiin, jossa luotiin organisaatioomme soveltuva koulutusohjelma erityisesti rikoksen uhriksi joutuneiden lasten ja nuorten kohtaamiseen. Nykyisten linjaustemme mukaan jokainen RIKUn asiakastyötä tekevä, niin palkattu kuin vapaaehtoinen työntekijä, saa kyseisen koulutuksen. Käytännössä RIKUn näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että nuoria tukea tarvitsevia rikoksen uhreja ei juuri ole, jos sitä arvioi asiakkaaksi ohjautuneiden nuorten lukumäärällä.

Henkirikoksen uhrien omaiset vailla tukea

Eilen istuin HUOMAn (Henkirikoksen uhrien omaisen yhdistys) ohjausryhmän kokouksessa. Yhdistyksen tavoitteena on henkirikoksen uhrien omaisten tukeminen ja aseman parantaminen. Eräs kokouksen aiheista oli kokemus, että henkirikoksen uhrien omaiset eivät saa tietoa HUOMAsta / sen palveluista ja tukitoiminnasta. RIKUssakaan ei henkirikoksen uhrien omaiset ole kovin suuri asiakasryhmä, joten osa henkirikoksen uhrien omaisista jäänee varmasti vaille tukipalveluita.

Missä mättää, miksi ei ohjata ja kuka ei ohjaa?

Ongelma ei siis pelkästään ole se, ettei tukipalvelua ole riittävästi vaan vahvasti myös se, ettei edes olemassa oleviin palveluihin ohjata. Yllä mainittuihin kysymyksiin RIKUssa on yritetty etsiä vastausta koko sen 15 vuoden olemassaolon ajan. RIKUssa on jokapäiväistä kokemukset siitä, miten asiakkaaksi ohjautuneet ihmettelevät, ettei heille kerrottu heti rikoksen tapahduttua olemassa olevista tukipalveluista. RIKUn kokemus on myös, että usein rikoksen uhriksi joutunut saa jostain syystä tiedon palvelustamme vasta pari päivää ennen oikeudenkäyntiä. Tuen järjestäminen niin nopeasti oikeudenkäyntiin, on usein vaikeaa. Jokaisen oikeudenkäyntiin johtaneen tapauksen asianomistaja on varmuudella asioinut viranomaisissa tai muualla jo paljon ennen oikeudenkäyntipäivämäärän ilmoittamista. Olisiko hän voinut saada tiedon tukipalveluista jo silloin? Mitä pitää tapahtua, että ohjausta aletaan aktiivisesti tehdä?

Tarvitsemme arvovalintoja ja poliittista tahtoa ja tietoa

Palveluihin ohjaaminen sekä riittävät tuki-, kriisi- ja terapiapalvelut edellyttävät oikeaa asennetta ja rahoitusta. Rahoituksen järjestyminen tuntuu olevan yhtä vaikeaa niin korkea- kuin matalasuhdanteen aikana. Oikea asenne edellyttää heikossa asemassa olevien oikeuksien ja tarpeiden tunnustamista. Mitä pitää tapahtua tai tehdä, että poliittista tahtoa syntyy? Liian moni uhri jää edelleen kokonaan muun kuin viralisen palvelun ulkopuolelle. Tarvotsemme mm. palveluohjauksen aktiivista kehittämistä. Uhreja kohtaavat ammattilaisetkaan eivät aina tunne tai tunnusta tarjolla olevia muita palveluita. Myös tietämättömyydestä johtuvat ennakkoluulot toisten palvelutuotantoon ja sen laatuun ovat ohjauksen esteenä.

Side effects and free mobility

”Side effects and free mobility”

Osallistuin Helsingin kaupungin järjestämään kansainväliseen seminaariin ”Side effects and free mobility” maaliskuun lopulla. Seminaarin teemat koskivat rajojen avautumisesta seurannutta kerjäämistä, ihmiskauppaa ja prostituutiota. Näitä aiheita ei voinut käsitellä käsittelemättä myös yleensä maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Seminaarissa esitettiin erittäin mielenkiintoisia ajatuksia ja käytäntöjä ja osatavoitteen mukainen verkostoituminenkin toteutui.

Mikä on ihmiskauppaa, mikä lastensuojelua

Ihmiskaupan eritysasiantuntija Eva Biaudet kommentoi sanomalla, että lapsen ollessa kerjäämässä on aina kyse ihmiskaupasta. Ministeri Astrid Thors näki esimerkin ensisijaisesti lastensuojelullisena asiana. Pelkästään nämä kaksi näkökulmaa osoittavat, että käsissämme on suomalaisille uusia asioita. Ihmiskauppa käsitteenä on meille vielä selkiytymätön ja niin on myös kerjääminen ja kaikki sen lieveilmiöt. Onko ja jos on niin missä määrin, kyse meille vieraasta kulttuurista / elinkeinosta, köyhyydestä vai järjestäytyneestä rikollisuudesta? Kuinka moni vammautuneena kerjäävä on todellisuudessa vammautunut ja kuinka moni heistä on ainoastaan hyvä kerjäämään eli hyvä näyttelijä, joka osaa herättämällä sääliä, saada enemmän tuottoa? Kuinka moni pienen lapsen kanssa kerjäävä on oikeasti lapsen vanhempi, vai onko lapsi vain hyvää rekvisiittaa? Kuinka paljon kerjääminen kytkeytyy rikollisuuteen kuten esim. ihmiskauppaan?

Seminaarissa annettiin ohjeeksi ”älä anna rahaa kerjäläiselle”.

Omat arvomme ja suhtautumisemme ihmiseen vaikuttavat kerjäämiseen. Kuka meille kertoo minkä arvojen pohjalta ponnistetaan, ihmisarvojenko? Miten kerjäämiseen pitää suhtautua? Oikea suhtautuminen on riippuvaista siitä mikä kerjäämisen taustalla on? Autanko kanssaihmistäni lievittämään hänen henkilökohtaista hätäänsä, vai tuenko ei toivotun ilmiön vahvistumista, antaessani roposen kerjäläiselle? Seminaarissa pohdittiin näitä asioita monesta näkökulmasta ja lopputuloksena syntyi selkeä ohje ”älä anna rahaa kerjäläiselle” sillä se vain lisää ilmiön mukanaan tuomaa rikollista käyttäytymistä ja tukee uusia kerjäläisiä tulemaan kaduillemme kerjäämään.

Kerjäläisistä turvapaikan hakijoihin

Omissa ajatuksissani seminaari aktivoi mietteeni myös maahanmuuton yleiseen tilanteeseen Suomessa tällä hetkellä. Maahamme on tulossa ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Uusia vastaanottokeskuksia perustetaan arviolta jopa 50. Niihin jokaiseen tarvitaan noin 25 ammattitaitoista maahanmuuttoon liittyviä asioita ymmärtävää työntekijää. Kokonaisuudessaan osaavan henkilöstön tarve on näin laskien 1250. Mistä tämä henkilöstö löydetään? Ja jos ei löydy, niin mitä siitä seuraa? Tehdäänkö työ epäpätevien voimin niin kuin taidetaan ja toivotaan parasta?

Tilanne on mielestäni huolestuttava. Monen turvapaikan hakijan tulevaisuus on suurelta osin osaavien työntekijöiden varassa – toisaalta olemme pakon edessä. Turvapaikanhakijat tulevat ja heidät on otettava asiallisesti vastaan.

Mistä löydämme kaiken tarvittavan resurssin yleensä ulkomaalaistyöhön, voidaksemme tehdä sitä maahamme pyrkivien ja tulevien ihmisarvoa kunnioittaen?

Jännitystä ilmassa

Se on näillä näppäimillä, kun saadaan tietää mitä valtion kehyspäätökset vuodelle 2010 merkitsevät. RIKUssa odottavan aika on pitkä.

Oikeusministeriö on esittänyt omaan kehykseensä valtion avustusta myös RiIKUlle. Suunnitelma perustuu valtioneuvoston vahvistamaan toiseen sisäisen turvallisuuden ohjelmaan, jossa toimenpide-ehdotuksissa on RIKUn toiminnan laajentaminen ja todistanjatuki kaikkiin käräjä- ja hovioikeuksiin. Tavoitteen toteutuminen edellyttää merkittävää valtion rahoituksen kasvua.

Toki asian tiimoilta voidaan arvailla päätöstä. Kuitenkin, niin kauan, kun emme tiedä virallista päätöstä, elämme positiivisen odotuksen vallassa. Haluamme uskoa, että valtiovarainministeriössä on ymmärretty kaikkien näiden talousvaikeuksien keskelläkin kuinka tärkeää on saada RIKUn toiminta laajemmaksi ja, että sen aika on nyt.

Niinpä niin, kohtuuden nimissä on myönnettävä, että RIKUn tarve on pienen pieni suhteessa niihin tarpeisiin mitä on koko Suomella. Eikö toisaalta voisi olla niinkin, että kun RIKUn tarve on niin pieni, niin se voitaisiin täyttää, eihän se tuntuisi missään, kun muiden tarpeet ovat niin valtavia.

Jos on niin, että tärkeille ja tarpeellisille asioille löytyy resursseja, niin kuinka tärkeys ja tarpeellisuus määritellään – kuka tai ketkä sen määrittelevät. Onhan selvää, että rikoksen uhrin näkökulmasta katsottuna rikosuhripalvelut ovat tarpeellisia, asiaa vähemmän kohdanneen ja pohtivan rikoksen tekijän mielestä eivät ehkä yhtä tarpeellisia.

Asiaa voidaan lähestyä myös arvovalintana. Haastankin päättäjät arvokeskusteluun, ei niin, että haukutaan toisten päätökset ja mielipiteet vaan niin, että pohditaan millä muulla tavalla voitaisiin päästä arvovalinnan mukaisiin tavoitteisiin. Ei ole vain yhtä tietä oikeaan osoitteeseen ja sen valitseminen perustuu arvoihin.

RIKUn arvot perustuvat ihmisoikeuksiin – ei vähä sekään.

Korkeimman oikeuden hämmentävä ennakkopäätös

Kansainvälistä rikosuhriviikkoa vietettiin viikolla 8. Kuopiossa heräteltiin huomaamaan liikennerikosten uhrien tarvetta matalan kynnyksen tukipalveluihin. Vaikka seminaari ei vetänyt kansaa suurin joukoin, niin aiheen tärkeyden ja ajankohtaisuuden huomioi media kiitettäväsi. Ehkä nyt aletaan enemmänkin keskustella myös tästä asiasta.

Seminaarit seksuaalisesta väkivallasta pidettiin Hämeenlinnassa, Oulussa ja Rovaniemellä. Teema veti ja seminaarit olivat kansoitetut. Seminaarit olivat myös sisällöllisesti erittäin korkeatasoisia ja onnistuneita. Ongelmaa käsiteltiin laajasti eri näkökulmaista. Esille tuli niin traumaterapeuttinen pehmeä näkökulma kuin virallinen oikeusprosessin edellyttämä näkökulma. Ilahduttava oli havaita, että vaikka lähestymiskulma oli eri, niin asiakaslähtöisyyden tärkeydestä oltiin samaa mieltä ja tarve aukottomalle kokonaisprosessille / uhrin hoitopolulle tunnustettiin.

Erityisesti mieltäni jäi vaivaamaan syyttäjän seminaarissa esille nostama korkeimman oikeuden yllättävä ennakkopäätös liittyen alle 15-v rikoksen uhriksi joutuneen velvollisuuteen tulla oikeudenkäyntiin henkilökohtaisesti kuultavaksi, jos hän ehtii täyttää 15 vuotta ennen kun asia tulee oikeuskäsittelyyn. Erittäin varovaisin mielin ja mahdollisen tietämättömyyteni paljastaen, uskallan kuitenkin kysyä korkeimman oikeuden päätöksestä.

Lapsi todistamassa

Oletetaan, että 12 v lapsi joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Tapahtumasta tehdään hetimiten rikosilmoitus poliisille, joka alkaa tutkia tapausta. Koska alle 15 vuotiaan ei tarvitse itse tulla kuultavaksi oikeudenkäyntiin, niin todistelua varten lapsen kertomus nauhoitetaan asianmukaisesti pian sen tultua tutkintaan.

Tässä kohtaa jokaisen on hyvä huomioida se, että todennäköisesti 12-vuotiaana seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneen lapsen henkinen kehitys vähintään hidastuu tilapäisesti tapahtuman johdosta, jolloin on odotettavissa, ettei hän 15 vuotta täytettyään ole kuitenkaan vielä henkisesti 15-vuotiaan tasolla.

Tutkinta kestää eri syistä johtuen (niinhän niillä on tapana) ja se tulee käräjille harmillisesti vasta kun lapsi on juuri täyttänyt 15 vuotta. Hän, lapsi, siis joutuu käräjäoikeuteen henkilökohtaisesti kuultavaksi todistelutarkoituksessa, eikä hänen tutkinnan alussa antamaansa todistelutarkoituksessa nauhoitettua lausuntoaan saa käyttää.

Jos juttu olisi tullut käräjille hieman aikaisemmin, ennen kuin lapsi ehti täyttää 15 vuotta, ei hänen olisi tarvinnut tulla lainkaan oikeudenkäyntiin paikalle, puhumattakaan, että hänen olisi pitänyt olla siellä kuultavana. Hänen kuulemisekseen olisi käytetty tutkinnan alussa otettua nauhoitetta. Nyt hänen on siis ”revittävä” kokemus auki, hänen on muistettava mitä silloin lähes kolme vuotta sitten tapahtui ja hänen on kyettävä selvittämään se suullisesti oikeussalissa. Nauhoitetta, joka oli otettu tuoreesti rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä – ei enää saa käyttää todistelutarkoituksessa.

Tilanteessa, jossa oletettu asianomistaja ei olisi vielä käräjäoikeuden istuntoon mennessä ehtinyt täyttää 15 vuotta, vaikka pian sen täyttäisikin, käytettäisiin hänen kuulemisekseen tutkinnassa otettua nauhoitetta. Tällaisessa tilanteessa on oletettavaa, että, mikäli vastaaja häviää jutun käräjäoikeudessa, niin hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä valittaa hovioikeuteen tietoisena, että asianomistaja ehtii ennen sitä täyttää 15 vuotta eikä hovioikeus enää voi kuulla käräjäoikeudessa esitettyä nauhoitetta todisteluna. Onhan hyvin mahdollista, ettei asianomistajan henkilökohtaisessa kuulemisessa kolme vuotta tapahtuman jälkeen saatava lausunto ole yhtä vakuuttava kuin on tuoreeltaan tapahtuman jälkeen otettu nauhoite.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asettaa mielestäni mm oletetun kaltaisessa tapauksessa alaikäisen rikoksen uhrin erittäin epäsuotuisaan asemaan sekä hänen oikeusturvansa että hänen rikoksesta selviytymisensä näkökulmasta. Se antaa vastapuolelle kohtuuttoman edun.

Kysymykseni on, kenen oikeusturvaa korkeimman oikeuden ennakkopäätös varmentaa ja onko se jotenkin yleisen oikeuskäsityksen mukainen? Kysyn samalla, edelleen paljastaen tietämättömyyttäni, onko korkein oikeus koskaan pyörtänyt päätöstään, jos on, niin olisiko tässä sellaiselle tilaus? Eikö olisi erittäinkin peruteltua erottaa tässä kuulemisasiassa ne lapsiin kohdistuvat rikokset, jotka tulevat tukintaan vasta uhrin täytettyä 15 v. Olisiko mitenkään mahdollista, että korkein oikeus voisi tarkentaa päätöstään niin, että jos 15-vuotta täyttänyttä täytyisikin kuulla henkilökohtaisesti niissäkin tapauksissa, joissa asianomainen on rikoksen uhriksi joutuessaan ollut alle 15 vuotta, niin myös todistelutarkoituksessa otettua nauhoitetta saisi käyttää samassa tarkoituksessa?