Palattuani lomalta keväthangilta työn ääreen, sain tuoreeltaan lukea Helsingin Sanomista useita kirjoituksia siitä miten erilaisten rikosten uhrit jäävät ilman tukea. Kirjoitusten sisältö ei yllätä, mutta lämmittää. Hyvä, että muutkin ovat sen huomanneet ja puuttuvat siihen. Toisaalta kirjoitettin, että nuoret uhrit jäävät ilman tukea (Kirsi Porras, Väestöliitto) ja toisaalta siitä miten henkirikoksen uhrien omaiset ja erityisesti henkirikoksen tekijöiden omaiset jäävät ilman tukea.
Lapset ja nuoret vailla tukea
RIKUssa havahduttiin nuorten rikoksen uhrien tuen tarpeeseen jo useita vuosia sitten. Loimme itsellemme riittävät valmiudet nuorten tarpeisiin vastaamiseen osallistumalla EU-projektiin, jossa luotiin organisaatioomme soveltuva koulutusohjelma erityisesti rikoksen uhriksi joutuneiden lasten ja nuorten kohtaamiseen. Nykyisten linjaustemme mukaan jokainen RIKUn asiakastyötä tekevä, niin palkattu kuin vapaaehtoinen työntekijä, saa kyseisen koulutuksen. Käytännössä RIKUn näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että nuoria tukea tarvitsevia rikoksen uhreja ei juuri ole, jos sitä arvioi asiakkaaksi ohjautuneiden nuorten lukumäärällä.
Henkirikoksen uhrien omaiset vailla tukea
Eilen istuin HUOMAn (Henkirikoksen uhrien omaisen yhdistys) ohjausryhmän kokouksessa. Yhdistyksen tavoitteena on henkirikoksen uhrien omaisten tukeminen ja aseman parantaminen. Eräs kokouksen aiheista oli kokemus, että henkirikoksen uhrien omaiset eivät saa tietoa HUOMAsta / sen palveluista ja tukitoiminnasta. RIKUssakaan ei henkirikoksen uhrien omaiset ole kovin suuri asiakasryhmä, joten osa henkirikoksen uhrien omaisista jäänee varmasti vaille tukipalveluita.
Missä mättää, miksi ei ohjata ja kuka ei ohjaa?
Ongelma ei siis pelkästään ole se, ettei tukipalvelua ole riittävästi vaan vahvasti myös se, ettei edes olemassa oleviin palveluihin ohjata. Yllä mainittuihin kysymyksiin RIKUssa on yritetty etsiä vastausta koko sen 15 vuoden olemassaolon ajan. RIKUssa on jokapäiväistä kokemukset siitä, miten asiakkaaksi ohjautuneet ihmettelevät, ettei heille kerrottu heti rikoksen tapahduttua olemassa olevista tukipalveluista. RIKUn kokemus on myös, että usein rikoksen uhriksi joutunut saa jostain syystä tiedon palvelustamme vasta pari päivää ennen oikeudenkäyntiä. Tuen järjestäminen niin nopeasti oikeudenkäyntiin, on usein vaikeaa. Jokaisen oikeudenkäyntiin johtaneen tapauksen asianomistaja on varmuudella asioinut viranomaisissa tai muualla jo paljon ennen oikeudenkäyntipäivämäärän ilmoittamista. Olisiko hän voinut saada tiedon tukipalveluista jo silloin? Mitä pitää tapahtua, että ohjausta aletaan aktiivisesti tehdä?
Tarvitsemme arvovalintoja ja poliittista tahtoa ja tietoa
Palveluihin ohjaaminen sekä riittävät tuki-, kriisi- ja terapiapalvelut edellyttävät oikeaa asennetta ja rahoitusta. Rahoituksen järjestyminen tuntuu olevan yhtä vaikeaa niin korkea- kuin matalasuhdanteen aikana. Oikea asenne edellyttää heikossa asemassa olevien oikeuksien ja tarpeiden tunnustamista. Mitä pitää tapahtua tai tehdä, että poliittista tahtoa syntyy? Liian moni uhri jää edelleen kokonaan muun kuin viralisen palvelun ulkopuolelle. Tarvotsemme mm. palveluohjauksen aktiivista kehittämistä. Uhreja kohtaavat ammattilaisetkaan eivät aina tunne tai tunnusta tarjolla olevia muita palveluita. Myös tietämättömyydestä johtuvat ennakkoluulot toisten palvelutuotantoon ja sen laatuun ovat ohjauksen esteenä.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Side effects and free mobility
”Side effects and free mobility”
Osallistuin Helsingin kaupungin järjestämään kansainväliseen seminaariin ”Side effects and free mobility” maaliskuun lopulla. Seminaarin teemat koskivat rajojen avautumisesta seurannutta kerjäämistä, ihmiskauppaa ja prostituutiota. Näitä aiheita ei voinut käsitellä käsittelemättä myös yleensä maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Seminaarissa esitettiin erittäin mielenkiintoisia ajatuksia ja käytäntöjä ja osatavoitteen mukainen verkostoituminenkin toteutui.
Mikä on ihmiskauppaa, mikä lastensuojelua
Ihmiskaupan eritysasiantuntija Eva Biaudet kommentoi sanomalla, että lapsen ollessa kerjäämässä on aina kyse ihmiskaupasta. Ministeri Astrid Thors näki esimerkin ensisijaisesti lastensuojelullisena asiana. Pelkästään nämä kaksi näkökulmaa osoittavat, että käsissämme on suomalaisille uusia asioita. Ihmiskauppa käsitteenä on meille vielä selkiytymätön ja niin on myös kerjääminen ja kaikki sen lieveilmiöt. Onko ja jos on niin missä määrin, kyse meille vieraasta kulttuurista / elinkeinosta, köyhyydestä vai järjestäytyneestä rikollisuudesta? Kuinka moni vammautuneena kerjäävä on todellisuudessa vammautunut ja kuinka moni heistä on ainoastaan hyvä kerjäämään eli hyvä näyttelijä, joka osaa herättämällä sääliä, saada enemmän tuottoa? Kuinka moni pienen lapsen kanssa kerjäävä on oikeasti lapsen vanhempi, vai onko lapsi vain hyvää rekvisiittaa? Kuinka paljon kerjääminen kytkeytyy rikollisuuteen kuten esim. ihmiskauppaan?
Seminaarissa annettiin ohjeeksi ”älä anna rahaa kerjäläiselle”.
Omat arvomme ja suhtautumisemme ihmiseen vaikuttavat kerjäämiseen. Kuka meille kertoo minkä arvojen pohjalta ponnistetaan, ihmisarvojenko? Miten kerjäämiseen pitää suhtautua? Oikea suhtautuminen on riippuvaista siitä mikä kerjäämisen taustalla on? Autanko kanssaihmistäni lievittämään hänen henkilökohtaista hätäänsä, vai tuenko ei toivotun ilmiön vahvistumista, antaessani roposen kerjäläiselle? Seminaarissa pohdittiin näitä asioita monesta näkökulmasta ja lopputuloksena syntyi selkeä ohje ”älä anna rahaa kerjäläiselle” sillä se vain lisää ilmiön mukanaan tuomaa rikollista käyttäytymistä ja tukee uusia kerjäläisiä tulemaan kaduillemme kerjäämään.
Kerjäläisistä turvapaikan hakijoihin
Omissa ajatuksissani seminaari aktivoi mietteeni myös maahanmuuton yleiseen tilanteeseen Suomessa tällä hetkellä. Maahamme on tulossa ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Uusia vastaanottokeskuksia perustetaan arviolta jopa 50. Niihin jokaiseen tarvitaan noin 25 ammattitaitoista maahanmuuttoon liittyviä asioita ymmärtävää työntekijää. Kokonaisuudessaan osaavan henkilöstön tarve on näin laskien 1250. Mistä tämä henkilöstö löydetään? Ja jos ei löydy, niin mitä siitä seuraa? Tehdäänkö työ epäpätevien voimin niin kuin taidetaan ja toivotaan parasta?
Tilanne on mielestäni huolestuttava. Monen turvapaikan hakijan tulevaisuus on suurelta osin osaavien työntekijöiden varassa – toisaalta olemme pakon edessä. Turvapaikanhakijat tulevat ja heidät on otettava asiallisesti vastaan.
Mistä löydämme kaiken tarvittavan resurssin yleensä ulkomaalaistyöhön, voidaksemme tehdä sitä maahamme pyrkivien ja tulevien ihmisarvoa kunnioittaen?
Osallistuin Helsingin kaupungin järjestämään kansainväliseen seminaariin ”Side effects and free mobility” maaliskuun lopulla. Seminaarin teemat koskivat rajojen avautumisesta seurannutta kerjäämistä, ihmiskauppaa ja prostituutiota. Näitä aiheita ei voinut käsitellä käsittelemättä myös yleensä maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Seminaarissa esitettiin erittäin mielenkiintoisia ajatuksia ja käytäntöjä ja osatavoitteen mukainen verkostoituminenkin toteutui.
Mikä on ihmiskauppaa, mikä lastensuojelua
Ihmiskaupan eritysasiantuntija Eva Biaudet kommentoi sanomalla, että lapsen ollessa kerjäämässä on aina kyse ihmiskaupasta. Ministeri Astrid Thors näki esimerkin ensisijaisesti lastensuojelullisena asiana. Pelkästään nämä kaksi näkökulmaa osoittavat, että käsissämme on suomalaisille uusia asioita. Ihmiskauppa käsitteenä on meille vielä selkiytymätön ja niin on myös kerjääminen ja kaikki sen lieveilmiöt. Onko ja jos on niin missä määrin, kyse meille vieraasta kulttuurista / elinkeinosta, köyhyydestä vai järjestäytyneestä rikollisuudesta? Kuinka moni vammautuneena kerjäävä on todellisuudessa vammautunut ja kuinka moni heistä on ainoastaan hyvä kerjäämään eli hyvä näyttelijä, joka osaa herättämällä sääliä, saada enemmän tuottoa? Kuinka moni pienen lapsen kanssa kerjäävä on oikeasti lapsen vanhempi, vai onko lapsi vain hyvää rekvisiittaa? Kuinka paljon kerjääminen kytkeytyy rikollisuuteen kuten esim. ihmiskauppaan?
Seminaarissa annettiin ohjeeksi ”älä anna rahaa kerjäläiselle”.
Omat arvomme ja suhtautumisemme ihmiseen vaikuttavat kerjäämiseen. Kuka meille kertoo minkä arvojen pohjalta ponnistetaan, ihmisarvojenko? Miten kerjäämiseen pitää suhtautua? Oikea suhtautuminen on riippuvaista siitä mikä kerjäämisen taustalla on? Autanko kanssaihmistäni lievittämään hänen henkilökohtaista hätäänsä, vai tuenko ei toivotun ilmiön vahvistumista, antaessani roposen kerjäläiselle? Seminaarissa pohdittiin näitä asioita monesta näkökulmasta ja lopputuloksena syntyi selkeä ohje ”älä anna rahaa kerjäläiselle” sillä se vain lisää ilmiön mukanaan tuomaa rikollista käyttäytymistä ja tukee uusia kerjäläisiä tulemaan kaduillemme kerjäämään.
Kerjäläisistä turvapaikan hakijoihin
Omissa ajatuksissani seminaari aktivoi mietteeni myös maahanmuuton yleiseen tilanteeseen Suomessa tällä hetkellä. Maahamme on tulossa ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Uusia vastaanottokeskuksia perustetaan arviolta jopa 50. Niihin jokaiseen tarvitaan noin 25 ammattitaitoista maahanmuuttoon liittyviä asioita ymmärtävää työntekijää. Kokonaisuudessaan osaavan henkilöstön tarve on näin laskien 1250. Mistä tämä henkilöstö löydetään? Ja jos ei löydy, niin mitä siitä seuraa? Tehdäänkö työ epäpätevien voimin niin kuin taidetaan ja toivotaan parasta?
Tilanne on mielestäni huolestuttava. Monen turvapaikan hakijan tulevaisuus on suurelta osin osaavien työntekijöiden varassa – toisaalta olemme pakon edessä. Turvapaikanhakijat tulevat ja heidät on otettava asiallisesti vastaan.
Mistä löydämme kaiken tarvittavan resurssin yleensä ulkomaalaistyöhön, voidaksemme tehdä sitä maahamme pyrkivien ja tulevien ihmisarvoa kunnioittaen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
