Se on näillä näppäimillä, kun saadaan tietää mitä valtion kehyspäätökset vuodelle 2010 merkitsevät. RIKUssa odottavan aika on pitkä.
Oikeusministeriö on esittänyt omaan kehykseensä valtion avustusta myös RiIKUlle. Suunnitelma perustuu valtioneuvoston vahvistamaan toiseen sisäisen turvallisuuden ohjelmaan, jossa toimenpide-ehdotuksissa on RIKUn toiminnan laajentaminen ja todistanjatuki kaikkiin käräjä- ja hovioikeuksiin. Tavoitteen toteutuminen edellyttää merkittävää valtion rahoituksen kasvua.
Toki asian tiimoilta voidaan arvailla päätöstä. Kuitenkin, niin kauan, kun emme tiedä virallista päätöstä, elämme positiivisen odotuksen vallassa. Haluamme uskoa, että valtiovarainministeriössä on ymmärretty kaikkien näiden talousvaikeuksien keskelläkin kuinka tärkeää on saada RIKUn toiminta laajemmaksi ja, että sen aika on nyt.
Niinpä niin, kohtuuden nimissä on myönnettävä, että RIKUn tarve on pienen pieni suhteessa niihin tarpeisiin mitä on koko Suomella. Eikö toisaalta voisi olla niinkin, että kun RIKUn tarve on niin pieni, niin se voitaisiin täyttää, eihän se tuntuisi missään, kun muiden tarpeet ovat niin valtavia.
Jos on niin, että tärkeille ja tarpeellisille asioille löytyy resursseja, niin kuinka tärkeys ja tarpeellisuus määritellään – kuka tai ketkä sen määrittelevät. Onhan selvää, että rikoksen uhrin näkökulmasta katsottuna rikosuhripalvelut ovat tarpeellisia, asiaa vähemmän kohdanneen ja pohtivan rikoksen tekijän mielestä eivät ehkä yhtä tarpeellisia.
Asiaa voidaan lähestyä myös arvovalintana. Haastankin päättäjät arvokeskusteluun, ei niin, että haukutaan toisten päätökset ja mielipiteet vaan niin, että pohditaan millä muulla tavalla voitaisiin päästä arvovalinnan mukaisiin tavoitteisiin. Ei ole vain yhtä tietä oikeaan osoitteeseen ja sen valitseminen perustuu arvoihin.
RIKUn arvot perustuvat ihmisoikeuksiin – ei vähä sekään.
maanantai 30. maaliskuuta 2009
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Korkeimman oikeuden hämmentävä ennakkopäätös
Kansainvälistä rikosuhriviikkoa vietettiin viikolla 8. Kuopiossa heräteltiin huomaamaan liikennerikosten uhrien tarvetta matalan kynnyksen tukipalveluihin. Vaikka seminaari ei vetänyt kansaa suurin joukoin, niin aiheen tärkeyden ja ajankohtaisuuden huomioi media kiitettäväsi. Ehkä nyt aletaan enemmänkin keskustella myös tästä asiasta.
Seminaarit seksuaalisesta väkivallasta pidettiin Hämeenlinnassa, Oulussa ja Rovaniemellä. Teema veti ja seminaarit olivat kansoitetut. Seminaarit olivat myös sisällöllisesti erittäin korkeatasoisia ja onnistuneita. Ongelmaa käsiteltiin laajasti eri näkökulmaista. Esille tuli niin traumaterapeuttinen pehmeä näkökulma kuin virallinen oikeusprosessin edellyttämä näkökulma. Ilahduttava oli havaita, että vaikka lähestymiskulma oli eri, niin asiakaslähtöisyyden tärkeydestä oltiin samaa mieltä ja tarve aukottomalle kokonaisprosessille / uhrin hoitopolulle tunnustettiin.
Erityisesti mieltäni jäi vaivaamaan syyttäjän seminaarissa esille nostama korkeimman oikeuden yllättävä ennakkopäätös liittyen alle 15-v rikoksen uhriksi joutuneen velvollisuuteen tulla oikeudenkäyntiin henkilökohtaisesti kuultavaksi, jos hän ehtii täyttää 15 vuotta ennen kun asia tulee oikeuskäsittelyyn. Erittäin varovaisin mielin ja mahdollisen tietämättömyyteni paljastaen, uskallan kuitenkin kysyä korkeimman oikeuden päätöksestä.
Lapsi todistamassa
Oletetaan, että 12 v lapsi joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Tapahtumasta tehdään hetimiten rikosilmoitus poliisille, joka alkaa tutkia tapausta. Koska alle 15 vuotiaan ei tarvitse itse tulla kuultavaksi oikeudenkäyntiin, niin todistelua varten lapsen kertomus nauhoitetaan asianmukaisesti pian sen tultua tutkintaan.
Tässä kohtaa jokaisen on hyvä huomioida se, että todennäköisesti 12-vuotiaana seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneen lapsen henkinen kehitys vähintään hidastuu tilapäisesti tapahtuman johdosta, jolloin on odotettavissa, ettei hän 15 vuotta täytettyään ole kuitenkaan vielä henkisesti 15-vuotiaan tasolla.
Tutkinta kestää eri syistä johtuen (niinhän niillä on tapana) ja se tulee käräjille harmillisesti vasta kun lapsi on juuri täyttänyt 15 vuotta. Hän, lapsi, siis joutuu käräjäoikeuteen henkilökohtaisesti kuultavaksi todistelutarkoituksessa, eikä hänen tutkinnan alussa antamaansa todistelutarkoituksessa nauhoitettua lausuntoaan saa käyttää.
Jos juttu olisi tullut käräjille hieman aikaisemmin, ennen kuin lapsi ehti täyttää 15 vuotta, ei hänen olisi tarvinnut tulla lainkaan oikeudenkäyntiin paikalle, puhumattakaan, että hänen olisi pitänyt olla siellä kuultavana. Hänen kuulemisekseen olisi käytetty tutkinnan alussa otettua nauhoitetta. Nyt hänen on siis ”revittävä” kokemus auki, hänen on muistettava mitä silloin lähes kolme vuotta sitten tapahtui ja hänen on kyettävä selvittämään se suullisesti oikeussalissa. Nauhoitetta, joka oli otettu tuoreesti rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä – ei enää saa käyttää todistelutarkoituksessa.
Tilanteessa, jossa oletettu asianomistaja ei olisi vielä käräjäoikeuden istuntoon mennessä ehtinyt täyttää 15 vuotta, vaikka pian sen täyttäisikin, käytettäisiin hänen kuulemisekseen tutkinnassa otettua nauhoitetta. Tällaisessa tilanteessa on oletettavaa, että, mikäli vastaaja häviää jutun käräjäoikeudessa, niin hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä valittaa hovioikeuteen tietoisena, että asianomistaja ehtii ennen sitä täyttää 15 vuotta eikä hovioikeus enää voi kuulla käräjäoikeudessa esitettyä nauhoitetta todisteluna. Onhan hyvin mahdollista, ettei asianomistajan henkilökohtaisessa kuulemisessa kolme vuotta tapahtuman jälkeen saatava lausunto ole yhtä vakuuttava kuin on tuoreeltaan tapahtuman jälkeen otettu nauhoite.
Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asettaa mielestäni mm oletetun kaltaisessa tapauksessa alaikäisen rikoksen uhrin erittäin epäsuotuisaan asemaan sekä hänen oikeusturvansa että hänen rikoksesta selviytymisensä näkökulmasta. Se antaa vastapuolelle kohtuuttoman edun.
Kysymykseni on, kenen oikeusturvaa korkeimman oikeuden ennakkopäätös varmentaa ja onko se jotenkin yleisen oikeuskäsityksen mukainen? Kysyn samalla, edelleen paljastaen tietämättömyyttäni, onko korkein oikeus koskaan pyörtänyt päätöstään, jos on, niin olisiko tässä sellaiselle tilaus? Eikö olisi erittäinkin peruteltua erottaa tässä kuulemisasiassa ne lapsiin kohdistuvat rikokset, jotka tulevat tukintaan vasta uhrin täytettyä 15 v. Olisiko mitenkään mahdollista, että korkein oikeus voisi tarkentaa päätöstään niin, että jos 15-vuotta täyttänyttä täytyisikin kuulla henkilökohtaisesti niissäkin tapauksissa, joissa asianomainen on rikoksen uhriksi joutuessaan ollut alle 15 vuotta, niin myös todistelutarkoituksessa otettua nauhoitetta saisi käyttää samassa tarkoituksessa?
Seminaarit seksuaalisesta väkivallasta pidettiin Hämeenlinnassa, Oulussa ja Rovaniemellä. Teema veti ja seminaarit olivat kansoitetut. Seminaarit olivat myös sisällöllisesti erittäin korkeatasoisia ja onnistuneita. Ongelmaa käsiteltiin laajasti eri näkökulmaista. Esille tuli niin traumaterapeuttinen pehmeä näkökulma kuin virallinen oikeusprosessin edellyttämä näkökulma. Ilahduttava oli havaita, että vaikka lähestymiskulma oli eri, niin asiakaslähtöisyyden tärkeydestä oltiin samaa mieltä ja tarve aukottomalle kokonaisprosessille / uhrin hoitopolulle tunnustettiin.
Erityisesti mieltäni jäi vaivaamaan syyttäjän seminaarissa esille nostama korkeimman oikeuden yllättävä ennakkopäätös liittyen alle 15-v rikoksen uhriksi joutuneen velvollisuuteen tulla oikeudenkäyntiin henkilökohtaisesti kuultavaksi, jos hän ehtii täyttää 15 vuotta ennen kun asia tulee oikeuskäsittelyyn. Erittäin varovaisin mielin ja mahdollisen tietämättömyyteni paljastaen, uskallan kuitenkin kysyä korkeimman oikeuden päätöksestä.
Lapsi todistamassa
Oletetaan, että 12 v lapsi joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Tapahtumasta tehdään hetimiten rikosilmoitus poliisille, joka alkaa tutkia tapausta. Koska alle 15 vuotiaan ei tarvitse itse tulla kuultavaksi oikeudenkäyntiin, niin todistelua varten lapsen kertomus nauhoitetaan asianmukaisesti pian sen tultua tutkintaan.
Tässä kohtaa jokaisen on hyvä huomioida se, että todennäköisesti 12-vuotiaana seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneen lapsen henkinen kehitys vähintään hidastuu tilapäisesti tapahtuman johdosta, jolloin on odotettavissa, ettei hän 15 vuotta täytettyään ole kuitenkaan vielä henkisesti 15-vuotiaan tasolla.
Tutkinta kestää eri syistä johtuen (niinhän niillä on tapana) ja se tulee käräjille harmillisesti vasta kun lapsi on juuri täyttänyt 15 vuotta. Hän, lapsi, siis joutuu käräjäoikeuteen henkilökohtaisesti kuultavaksi todistelutarkoituksessa, eikä hänen tutkinnan alussa antamaansa todistelutarkoituksessa nauhoitettua lausuntoaan saa käyttää.
Jos juttu olisi tullut käräjille hieman aikaisemmin, ennen kuin lapsi ehti täyttää 15 vuotta, ei hänen olisi tarvinnut tulla lainkaan oikeudenkäyntiin paikalle, puhumattakaan, että hänen olisi pitänyt olla siellä kuultavana. Hänen kuulemisekseen olisi käytetty tutkinnan alussa otettua nauhoitetta. Nyt hänen on siis ”revittävä” kokemus auki, hänen on muistettava mitä silloin lähes kolme vuotta sitten tapahtui ja hänen on kyettävä selvittämään se suullisesti oikeussalissa. Nauhoitetta, joka oli otettu tuoreesti rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä – ei enää saa käyttää todistelutarkoituksessa.
Tilanteessa, jossa oletettu asianomistaja ei olisi vielä käräjäoikeuden istuntoon mennessä ehtinyt täyttää 15 vuotta, vaikka pian sen täyttäisikin, käytettäisiin hänen kuulemisekseen tutkinnassa otettua nauhoitetta. Tällaisessa tilanteessa on oletettavaa, että, mikäli vastaaja häviää jutun käräjäoikeudessa, niin hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä valittaa hovioikeuteen tietoisena, että asianomistaja ehtii ennen sitä täyttää 15 vuotta eikä hovioikeus enää voi kuulla käräjäoikeudessa esitettyä nauhoitetta todisteluna. Onhan hyvin mahdollista, ettei asianomistajan henkilökohtaisessa kuulemisessa kolme vuotta tapahtuman jälkeen saatava lausunto ole yhtä vakuuttava kuin on tuoreeltaan tapahtuman jälkeen otettu nauhoite.
Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asettaa mielestäni mm oletetun kaltaisessa tapauksessa alaikäisen rikoksen uhrin erittäin epäsuotuisaan asemaan sekä hänen oikeusturvansa että hänen rikoksesta selviytymisensä näkökulmasta. Se antaa vastapuolelle kohtuuttoman edun.
Kysymykseni on, kenen oikeusturvaa korkeimman oikeuden ennakkopäätös varmentaa ja onko se jotenkin yleisen oikeuskäsityksen mukainen? Kysyn samalla, edelleen paljastaen tietämättömyyttäni, onko korkein oikeus koskaan pyörtänyt päätöstään, jos on, niin olisiko tässä sellaiselle tilaus? Eikö olisi erittäinkin peruteltua erottaa tässä kuulemisasiassa ne lapsiin kohdistuvat rikokset, jotka tulevat tukintaan vasta uhrin täytettyä 15 v. Olisiko mitenkään mahdollista, että korkein oikeus voisi tarkentaa päätöstään niin, että jos 15-vuotta täyttänyttä täytyisikin kuulla henkilökohtaisesti niissäkin tapauksissa, joissa asianomainen on rikoksen uhriksi joutuessaan ollut alle 15 vuotta, niin myös todistelutarkoituksessa otettua nauhoitetta saisi käyttää samassa tarkoituksessa?
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Olenhan väärässä, olenhan
Rikosuhripäivystyksen työntekijät kokoontuivat työnsä äärellä. Aiheena oli tällä kertaa ulkomaalaistaustaisten asema Suomessa heidän jouduttuaan täällä rikoksen uhriksi. Aika ikävä yhdistelmä sellaisenaankin, meinaan olla vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa, kuka mistäkin syystä ja sitten joutua rikoksen uhriksi. Ennen varsinaisen kokouksen alkua keskustelu polveili vapaasti työntekijöiden vaihtaessa kokemuksiaan. Keskusteluun osallistuneet olivat juuri tulleet yhteen eri puolilta suomea.
Ulkomaalaistaustaisten ongelmat nostavat päätään Suomessa
– aivan uskomatonta – Afrikkalainen maahanmuuttajamies odottaa ystäväänsä arkiaamuna kadunkulmassa klo 07.00 aamulla. Henkilöauto on ajaa ohi, mutta pysähtyykin kohdalla. Autosta purkautuu neljä suomalaista miestä, jotka hakkaavat pahaa aavistamattoman kyytiään odottaneen. Hakkaajat ehtivät poistua paikalta ennen poliisin tuloa, jonka on hälyttänyt joku nainen nähtyään tapauksen vastapäisen kerrostalon ikkunasta.
– meilläpäin ulkomaalaistaustaiset asukkaat eivät voi jättää autoaan asuintalonsa läheisyyteen, ettei autoa tärvellä. Suomalaisten autot saavat olla rauhassa.
– Viranomainen tapasi pahoinpidellyn ulkomaalaistaustaisen naisen. Paikalla oli sekä naisen asianajaja että tulkki. Viranomainen kyseli asioista asianajajalta, joka vastasi naisen puolesta, kysymättä asiakkaansa mielipidettä, vaikka tulkki oli paikalla
- Viranomainen ei järjestänyt ulkomaalaistaustaiselle asiakkaalleen tulkkia perustellen sitä sillä, että asiakas oli saanut suomen kansalaisuuden ja se edellyttää suomen kielen kielikokeesta selviytymistä. Näin siitä huolimatta, että viranomaisen pakeille johtanut tapahtumaketju oli johtunut nimenomaan naapurin kanssa tulleesta kieliongelmasta ja väärin ymmärryksestä.
Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa vapaasti ennen kokouksen alkua, esimerkkejä epätoivoisista tilanteista jaettiin ja niitä riitti. Yhteinen käsitys ja huoli näytti olevan, että rasismi nostaa päätään.
Poliisin tilastot näyttävät rasistisista tai rasistisia piirteitä ilmentävistä rikoksista vain pienen osan. Jostain syystä rasistiset piirteet eivät tilastoihin kirjaudu läheskään aina, vaikka niistä olisi ilmeisiä viitteitä. Enemmän ne kirjautuvat pahoinpitelyinä tai vahingontekoina. Miksi on näin, onko kirjaamisjärjestelmässä epäselvyyksiä, vai onko asenteissa korjattavaa? On tärkeää, että ilmiöt kirjautuvat edes suunnilleen totuudenmukaisesti. Jos tilastot ovat ilmeisen vinoutuneita, ei niillä enää ole sitä käyttöarvoa, mitä niiltä odotetaan.
Olenhan väärässä, olenhan. Eihän Suomessa rasismi nosta päätään, eihän. Jos kuitenkin on niin, että se nostaa päätään, niin eiköhän ryhdytä yhteistuumin painamaan sitä nostetta alas. Meillä on suuri vaara siinä, että jos nyt ns. taloudellisen taantuman pelossa annamme vallan omille pienen ihmisen fantasioillemme, niin voimme erehtyä luulemaan, että ulkomaalaistaustaiset olisivat meille Suomalaisille uhka. Yhtä hyvin voimme nähdä heidät rikkautena.
Ulkomaalaistaustaisten ongelmat nostavat päätään Suomessa
– aivan uskomatonta – Afrikkalainen maahanmuuttajamies odottaa ystäväänsä arkiaamuna kadunkulmassa klo 07.00 aamulla. Henkilöauto on ajaa ohi, mutta pysähtyykin kohdalla. Autosta purkautuu neljä suomalaista miestä, jotka hakkaavat pahaa aavistamattoman kyytiään odottaneen. Hakkaajat ehtivät poistua paikalta ennen poliisin tuloa, jonka on hälyttänyt joku nainen nähtyään tapauksen vastapäisen kerrostalon ikkunasta.
– meilläpäin ulkomaalaistaustaiset asukkaat eivät voi jättää autoaan asuintalonsa läheisyyteen, ettei autoa tärvellä. Suomalaisten autot saavat olla rauhassa.
– Viranomainen tapasi pahoinpidellyn ulkomaalaistaustaisen naisen. Paikalla oli sekä naisen asianajaja että tulkki. Viranomainen kyseli asioista asianajajalta, joka vastasi naisen puolesta, kysymättä asiakkaansa mielipidettä, vaikka tulkki oli paikalla
- Viranomainen ei järjestänyt ulkomaalaistaustaiselle asiakkaalleen tulkkia perustellen sitä sillä, että asiakas oli saanut suomen kansalaisuuden ja se edellyttää suomen kielen kielikokeesta selviytymistä. Näin siitä huolimatta, että viranomaisen pakeille johtanut tapahtumaketju oli johtunut nimenomaan naapurin kanssa tulleesta kieliongelmasta ja väärin ymmärryksestä.
Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa vapaasti ennen kokouksen alkua, esimerkkejä epätoivoisista tilanteista jaettiin ja niitä riitti. Yhteinen käsitys ja huoli näytti olevan, että rasismi nostaa päätään.
Poliisin tilastot näyttävät rasistisista tai rasistisia piirteitä ilmentävistä rikoksista vain pienen osan. Jostain syystä rasistiset piirteet eivät tilastoihin kirjaudu läheskään aina, vaikka niistä olisi ilmeisiä viitteitä. Enemmän ne kirjautuvat pahoinpitelyinä tai vahingontekoina. Miksi on näin, onko kirjaamisjärjestelmässä epäselvyyksiä, vai onko asenteissa korjattavaa? On tärkeää, että ilmiöt kirjautuvat edes suunnilleen totuudenmukaisesti. Jos tilastot ovat ilmeisen vinoutuneita, ei niillä enää ole sitä käyttöarvoa, mitä niiltä odotetaan.
Olenhan väärässä, olenhan. Eihän Suomessa rasismi nosta päätään, eihän. Jos kuitenkin on niin, että se nostaa päätään, niin eiköhän ryhdytä yhteistuumin painamaan sitä nostetta alas. Meillä on suuri vaara siinä, että jos nyt ns. taloudellisen taantuman pelossa annamme vallan omille pienen ihmisen fantasioillemme, niin voimme erehtyä luulemaan, että ulkomaalaistaustaiset olisivat meille Suomalaisille uhka. Yhtä hyvin voimme nähdä heidät rikkautena.
maanantai 2. helmikuuta 2009
Viranomaisten ja III-sektorin yhteistyö on valttia
Viime viikolla oli Helsingissä neljäs valtakunnallinen turvallisuusseminaari. Alkusysäyksen seminaariin on aikanaan antanut ensimmäinen sisäisen turvallisuuden ohjelma ja nyt STO 2 jatkaa hyväksi havaittua perinnettä. Vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Alussa tuntui, että kuntia oli vaikea motivoida alueellisten turvallisuussuunnitelmien tekemiseen. Nyt tuntuu siltä, että niissä jopa kilpaillaan paremmuudesta, ja hyvä niin. Alussa turvallisuussuunnittelu ja sen toteutus oli lähinnä viranomaisten tehtävä ”palo, pelastus ja poliisi”. Edistystä on tapahtunut, nykyään III-sektorikin on mukana talkoissa monien muiden viranomaistahojen lisäksi.
III-sektorin osallistumisessa RIKUn osalta on alueellisesti suuria eroja. Joillain alueilla se on mukana suunnittelussa lähes jokaisessa portaassa. Joillain alueilla se osallistuu jonkun erityisalueen suunnitteluun esim. lähisuhdeväkivalta. Silti vieläkin on alueita, joissa RIKUlla on hyvää toimintaa, mutta edustajaamme ei ole otettu mukaan alueelliseen turvallisuussuunnitteluun. Oma käsitykseni on, että meillä on hyvää osaamista ja asiantuntemusta, jota voimme jakaa.
Miksi III sektorin osallistumisen mahdollistaminen tai kumppaniksi ottaminen on joskus niin vaikeaa? Johtuuko se tiedon puutteesta vai puutuneista asenteista? Johtuuko se muutoksen vaikeudesta yleensä? Kyse ei voi olla siitä, että kenenkään tarvitsisi mustasukkaisesti pitää omasta työstään kiinni, sillä sitä meille kyllä riittää kaikille ihan yli voimienkin.
Yllä mainitsemassani seminaarissa rasahti korvaan erään viranomaisosallistujan maininta siitä, että kansalaisjärjestöt ovat vapaaehtoistoimijoita ja viranomaiset ammattilaisia – tai jotain siihen suuntaan. Lausahduksesta paljastui sekä ei-toivottua asennetta että tietämättömyyttä. Se paljasti kärjistäen sanottuna ajatuksen kansalaisjärjestön toiminnan laadusta vapaaehtoisuuteen perustuvana harrasteluna ja toisaalta viranomaisten toiminnan laatutason ammatilliseen osaamiseen ja virkavastuuseen perustuvana.
Lienee syytä avata hieman kansalaisjärjestöjen todellisuutta. Koska kansalaisjärjestöjen kirjo on suuri, niin pitäydyn esimerkein muutamaan rikosuhrityötä tekevään III sektorin toimijaan.
- Kaikki palvelussa toimijat ovat ammattilaisia (Raiskauskriisikeskus Tukinainen, Ensi- ja turvakotien liiton turvakodit ja Jussityö). - Osa palvelussa toimijoista on ammattilaisia ja osa tehtävään koulutettuja vapaaehtoisia (RIKU, Suomen Punainen Risti, Monika-Naiset liitto, Naistenlinja, Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskukset, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Suomen Setlementtiliitto)
- Osa vapaaehtoistyöstä on ns. ammattilaisten tekemää vapaaehtoistyötä (RIKUn juristin puhelinneuvonta)
- Pääosin vertaistukeen perustuva (Henkirikoksen uhrien omaisten yhdistys ja LOVE ry)
Vapaaehtoisten osaamisesta on todettava, että ainakin RIKUssa on moniportainen rekrytointijärjestelmä, jolla pyritään varmistamaan tehtävään soveltumattomien seuloutuminen pois. Tällä hetkellä arviolta lähes puolet vapaaehtoisistamme on taustaltaan joko sosiaali- tai terveydenhuollon tai juridiikan ammattilaisia, vaikka emme sitä edellytäkään. Kukaan valituista ei voi edetä toimintaan ilman RIKUn peruskurssia, lukuun ottamatta juristeja, joille riittää lyhyempi perehdytys heidän ammatillisen osaamisensa ja rajoitetun tehtävänsä (Juristin puhelunneuvonta) takia. Jokainen vapaaehtoinen sitoutuu RIKUn toimintalinjoihin ja periaatteisiin, mukaan lukien vaitiolovelvollisuuden. Toimintalinjat edellyttävät jokaisen asiakastyötä tekevän osallistumista ammatillisesti johdettuun työnohjaukseen sekä vuosittain tiettyyn määrään lisäkoulutuksia. Yksikään vapaaehtoinen ei toimi täysin itsenäisesti asiakassuhteessaan, vaan aina sosiaaliala ammattilaisen ohjauksessa.
Kansalaisjärjestöissä ei toimita virkavastuulla, mutta ei kuitenkaan vastuutta. Toiminnasta ollaan kokonaisvaltaisesti vastuussa asiakkaille, rahoittajille ja yhteistyökumppaneille. RIKUn toiminnassa asiakaslähtöisyys ja sen myötä laatu ovat ensisijaisen tärkeitä. Laatua tarkkaillaan ja arvioidaan mm. asiakastyytyväisyyskyselyllä ja nettipalautteella (joka on tarkoitettu yhtä hyvin asiakkaille kuin yhteistyökumppaneille).
Yhteenvetona tästä vuodatuksesta voin sanoa, että on aiheetonta asettaa III-sektorin työtä ja viranomaistyötä mitenkään kilpasille tai vastakkain. On myös turhaa ajatella, että ammattilaisen työn laatu heikkenee, kun hän siirtyy palkkatyöstä ammatillista osaamistaan edellyttävään vapaaehtoistehtävään.
Viranomaistoiminnassa ja III-sektorin toiminnassa on sekä hyvää että huonoa laatua ja sekä hyvää että huonoa osaamista. Silti kumpaakin tarvitaan ja paras tulos tulee aktiivisella ja avoimella kummankin osaamista ja mahdollisuuksia kunnioittavalla yhteistyöllä. Töitä riittää kaikille ja järkevällä yhteistyöllä ja voimien jakamisella saamme parhaan mahdollisen tuloksen. Hyvä ja toimiva yhteistyö on myös oivallinen apu hyvälle työmotivaatiolle.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Rikoksen uhrin vakuutusturvasta
Suomalainen järjestelmä on niin hyvä, että melko pitkälle selviää vaikeuksienkin yli ilman vapaaehtoista vakuutusta. Monelle meistä on silti hyvinkin tuttu esim. kotivakuutus, jonka voi ostaa joko suppean tai laajan ja vaikuttaa omiin kustannuksiinsa omavastuuosuudella. Yleensä pakettiin sisältyy oikeusturvavakuutus.
Vakuutuksenottajan kannalta on ensiarvoisen tärkeää tietää, mitä vakuutus korvaa ja samalla mitä se ei korvaa. Selvitysosa saattaa olla melkoinen määrä tekstiä, jonka omaksuminen voi olla puuduttava tehtävä ja ymmärtäminen vaikeaa. Tehtävä jää helposti kesken mikä voi johtaa väärään uskoon siitä, mitä vakuutus korvaa.
Oikeusturvavakuutus antaa nimellään ymmärtää, että vakuutus korvaa ottajalleen turvaa, kun tarvitaan oikeutta. ”Onneksi otin oikeusturvavakuutuksen, saan varmaan sen kustannuksella oikeusavustajan, nyt kun sitä käräjille tarvitsen, niinhän se vakuutuksen myyjä minulle sanoi, vai sanoiko”. Kansalainen voi tarvita oikeusturvaa monessa asiassa. Vakuutusyhtiön kanta voi olla, että oikeusturvavakuutus on lähinnä riita-asioihin tarkoitettu, mutta tuleeko se vakuutuksen ottajalle selväksi? Ja vaikka tulisi, niin monelleko tulee mieleen että rikosasia ei automaattisesti ole myös riita-asia/ riitainen asia, onhan rikos vakavamman kuuloinen kuin riita!
Rikosasiassa oikeusturvaa voi tarvita joko epäiltynä, syytettynä, tai asianomistajana eli uhrina. Uhrin eli asianomistajan kannalta tarve on yleensä oikeusavustajan palkkaaminen. Luulisi, että oikeusturvavakuutus jo nimensä perusteella sopisi juuri tällaiseen tarkoitukseen. Todellisuus on toisenlainen.
RIKUn kokemus asiakkaittensa kautta oikeusturvavakuutuksista on sellainen, että oikeusavustajan kustannusten saaminen oikeusturvavakuutuksesta ei suinkaan ole itsestään selvää. Tiellä on erilaisia esteitä. Yleensä oikeusavustajaa ei kustanneta uhrille, jos tekijä on esitutkinnassa myöntänyt teon ja korvaukset. Näin siitäkin huolimatta, että tekijä voi kieltää sekä teon että korvaukset käräjäoikeuden istunnossa, johon ei hetkessä enää pysty avustajaa saamaan ja pahimmillaan ollaan tilanteessa ”ilman avustajaa”. Rikosvahingon korvausten vaatiminen / saaminen on sellainen viidakko, ettei siellä maallikko pysty oman oikeutensa mukaisesti toimimaan ilman avustajaa.
Oikeusturvansa toteutumiseksi uhri tarvitsee avustajaa tuekseen myös oman kertomuksensa esittämisessä, onhan syytetylläkin yleensä avustaja puolustamassa tämän näkökulmia. Oikeusturvan toteutumiseen ei riitä pelkkä vahingonkorvauksista huolehtiminen, vaikka näin suppeasti vakuutusyhtiöiden oikeusturvavakuutukset asiakastaan kohtelevatkin.
Harva osaa vakuutusta ottaessaan ajatella joutuvansa rikoksen uhriksi ja mitä se mahdollisesti tarkoittaisi, siksi hän ei myöskään vakuutusta ottaessaan osaa kysyä juuri tätä asiaa koskevia kysymyksiä. RIKUn kokemus on, että oikeusturvavakuutuksen olisi hyvä olla sellainen, että uhri saa sen perusteella oikeusavustajan kustannukset katetuksi, mikäli rikoksesta on tehty ilmoitus ja sen perusteella tehty esitutkinta osoittaa rikoksen todennäköisesti tapahtuneeksi.
Olkaa siis tarkkana vakuutustenne kanssa
Vakuutuksenottajan kannalta on ensiarvoisen tärkeää tietää, mitä vakuutus korvaa ja samalla mitä se ei korvaa. Selvitysosa saattaa olla melkoinen määrä tekstiä, jonka omaksuminen voi olla puuduttava tehtävä ja ymmärtäminen vaikeaa. Tehtävä jää helposti kesken mikä voi johtaa väärään uskoon siitä, mitä vakuutus korvaa.
Oikeusturvavakuutus antaa nimellään ymmärtää, että vakuutus korvaa ottajalleen turvaa, kun tarvitaan oikeutta. ”Onneksi otin oikeusturvavakuutuksen, saan varmaan sen kustannuksella oikeusavustajan, nyt kun sitä käräjille tarvitsen, niinhän se vakuutuksen myyjä minulle sanoi, vai sanoiko”. Kansalainen voi tarvita oikeusturvaa monessa asiassa. Vakuutusyhtiön kanta voi olla, että oikeusturvavakuutus on lähinnä riita-asioihin tarkoitettu, mutta tuleeko se vakuutuksen ottajalle selväksi? Ja vaikka tulisi, niin monelleko tulee mieleen että rikosasia ei automaattisesti ole myös riita-asia/ riitainen asia, onhan rikos vakavamman kuuloinen kuin riita!
Rikosasiassa oikeusturvaa voi tarvita joko epäiltynä, syytettynä, tai asianomistajana eli uhrina. Uhrin eli asianomistajan kannalta tarve on yleensä oikeusavustajan palkkaaminen. Luulisi, että oikeusturvavakuutus jo nimensä perusteella sopisi juuri tällaiseen tarkoitukseen. Todellisuus on toisenlainen.
RIKUn kokemus asiakkaittensa kautta oikeusturvavakuutuksista on sellainen, että oikeusavustajan kustannusten saaminen oikeusturvavakuutuksesta ei suinkaan ole itsestään selvää. Tiellä on erilaisia esteitä. Yleensä oikeusavustajaa ei kustanneta uhrille, jos tekijä on esitutkinnassa myöntänyt teon ja korvaukset. Näin siitäkin huolimatta, että tekijä voi kieltää sekä teon että korvaukset käräjäoikeuden istunnossa, johon ei hetkessä enää pysty avustajaa saamaan ja pahimmillaan ollaan tilanteessa ”ilman avustajaa”. Rikosvahingon korvausten vaatiminen / saaminen on sellainen viidakko, ettei siellä maallikko pysty oman oikeutensa mukaisesti toimimaan ilman avustajaa.
Oikeusturvansa toteutumiseksi uhri tarvitsee avustajaa tuekseen myös oman kertomuksensa esittämisessä, onhan syytetylläkin yleensä avustaja puolustamassa tämän näkökulmia. Oikeusturvan toteutumiseen ei riitä pelkkä vahingonkorvauksista huolehtiminen, vaikka näin suppeasti vakuutusyhtiöiden oikeusturvavakuutukset asiakastaan kohtelevatkin.
Harva osaa vakuutusta ottaessaan ajatella joutuvansa rikoksen uhriksi ja mitä se mahdollisesti tarkoittaisi, siksi hän ei myöskään vakuutusta ottaessaan osaa kysyä juuri tätä asiaa koskevia kysymyksiä. RIKUn kokemus on, että oikeusturvavakuutuksen olisi hyvä olla sellainen, että uhri saa sen perusteella oikeusavustajan kustannukset katetuksi, mikäli rikoksesta on tehty ilmoitus ja sen perusteella tehty esitutkinta osoittaa rikoksen todennäköisesti tapahtuneeksi.
Olkaa siis tarkkana vakuutustenne kanssa
maanantai 19. tammikuuta 2009
Lähisuhdeväkivallan sovittelu
Osallistuin torstaina 15.1 lähisuhdeväkivallan verkostopalaveriin Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksella (entinen Stakes). Tilaisuuteen oli kutsuttu laajasti edustajia erityisesti järjestöistä, joilla on jotain tekemistä lähisuhdeväkivallan kanssa. Ilahduttavaa oli, että osallistujia oli kolmatta kymmentä, mutta harmillista, että monen merkittävän järjestön edustus puuttui.
Käsitelty asia on erittäin tärkeä ja ajankohtainen. Lähisuhdeväkivalta on maassamme valitettavan yleistä, eikä sen estämiseksi ole tehty riittävästi, vaikka yritystä on ollut. Toisaalta sovittelun ja lähisuhdeväkivallan yhteensopivuus tai -sopimattomuus on puhuttanut ja nostattanut tunteita. Uutena tulokkaana sovittelu valtakunnallisena ja lakisääteisenä on vielä kehitysvaiheessa, jolloin toiminnan muokkaaminen on edelleen ajankohtaista ja kehittämishalua löytyy.
Palaveri oli onnistunut.
Ensimmäisen kerran voitiin eri tavalla lähisuhdeväkivallan sovittelusta ajattelevien kesken keskustella asiallisesti ilman rakentavaa käsittelyä estäviä tunnekuohuja. Ehkä eräs eniten ristiriitaa herättänyt asia on tietämättömyys siitä, mitä lähisuhdeväkivallan sovittelu on ja mihin suuntaan sitä ollaan valmiita kehittämään. Palaverissa saatiin tietoa käytännöistä ja tieto siitä, että sovittelussa on luotu erityinen henkilöstön koulutusohjelma nimenomaan lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Yhteinen huoli sekä sovittelun edustajilla, että siihen lähisuhdeväkivallan osalta kriittisesti suhtautuvulla oli selkeästi rittävän tuen puute osapuolille.
Suurena puutteena nähtiin yhteisymmärryksessä se, että maastamme puuttuu verkosto matalan kynnyksen palveluita lähisuhdeväkivallan osapuolille. Turvakotiverkostomme on liian harva. Kriisikeskusten voimavaroja vähennetään vaikka kunnat eivät pysty vastaamaan syntyvään tarpeeseen. Valtakunnallinen koordinaatio on luvattu THL:een, mutta sen resursseista ei vielä ole tietoa. Kaiken kaikkiaan tultiin siihen tulokseen, että suurin ristiriita ei ole lähisuhdeväkivallan sovittelu, vaan matalan kynnyksen kriisipalvelujen puute osapuolille. Rikosuhripäivystys ja sovittelukin ovat vain yksittäisiä lenkkejä palveluketjussa, joka lähisuhdeväkivallan uhrille pitäisi olla tarjolla. Tarvitaan ennalta estävää ja hoitavaa työtä sekä seurantaa.
Palaveri ei tuottanut yhteistä näkemystä sovittelun soveltuvuudesta lähisuhdeväkivaltataan, mutta nyt ainakin erilaisista näkemyksistä voidaan keskustella. Erilailla ajattelevat mahtuvat hyvin saman pöydän ääreen ja tavoite väkivallan vähentämiseksi on yhteinen.
Käsitelty asia on erittäin tärkeä ja ajankohtainen. Lähisuhdeväkivalta on maassamme valitettavan yleistä, eikä sen estämiseksi ole tehty riittävästi, vaikka yritystä on ollut. Toisaalta sovittelun ja lähisuhdeväkivallan yhteensopivuus tai -sopimattomuus on puhuttanut ja nostattanut tunteita. Uutena tulokkaana sovittelu valtakunnallisena ja lakisääteisenä on vielä kehitysvaiheessa, jolloin toiminnan muokkaaminen on edelleen ajankohtaista ja kehittämishalua löytyy.
Palaveri oli onnistunut.
Ensimmäisen kerran voitiin eri tavalla lähisuhdeväkivallan sovittelusta ajattelevien kesken keskustella asiallisesti ilman rakentavaa käsittelyä estäviä tunnekuohuja. Ehkä eräs eniten ristiriitaa herättänyt asia on tietämättömyys siitä, mitä lähisuhdeväkivallan sovittelu on ja mihin suuntaan sitä ollaan valmiita kehittämään. Palaverissa saatiin tietoa käytännöistä ja tieto siitä, että sovittelussa on luotu erityinen henkilöstön koulutusohjelma nimenomaan lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Yhteinen huoli sekä sovittelun edustajilla, että siihen lähisuhdeväkivallan osalta kriittisesti suhtautuvulla oli selkeästi rittävän tuen puute osapuolille.
Suurena puutteena nähtiin yhteisymmärryksessä se, että maastamme puuttuu verkosto matalan kynnyksen palveluita lähisuhdeväkivallan osapuolille. Turvakotiverkostomme on liian harva. Kriisikeskusten voimavaroja vähennetään vaikka kunnat eivät pysty vastaamaan syntyvään tarpeeseen. Valtakunnallinen koordinaatio on luvattu THL:een, mutta sen resursseista ei vielä ole tietoa. Kaiken kaikkiaan tultiin siihen tulokseen, että suurin ristiriita ei ole lähisuhdeväkivallan sovittelu, vaan matalan kynnyksen kriisipalvelujen puute osapuolille. Rikosuhripäivystys ja sovittelukin ovat vain yksittäisiä lenkkejä palveluketjussa, joka lähisuhdeväkivallan uhrille pitäisi olla tarjolla. Tarvitaan ennalta estävää ja hoitavaa työtä sekä seurantaa.
Palaveri ei tuottanut yhteistä näkemystä sovittelun soveltuvuudesta lähisuhdeväkivaltataan, mutta nyt ainakin erilaisista näkemyksistä voidaan keskustella. Erilailla ajattelevat mahtuvat hyvin saman pöydän ääreen ja tavoite väkivallan vähentämiseksi on yhteinen.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Tietoa Rikosuhripäivystyksestä (RIKU)
Tietoa RIKUsta saat verkkosivuiltamme http://www.riku.fi/. Vastauksia kysymyksiisi liittyen aiheeseemme saat osoitteesta http://www.rikunet.fi/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
