Rahat on loppu ja tyhjä pää

Kaikesta voi syyttää Euroopan talouskriisiä, niin myös haavoittuvammassa asemassa olevien kansalaisten palvelujen karsimisesta. Kuntien talous on kireällä ja jostain on säästöt otettava.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen rikoksen uhrin taivaalla on havaittavissa tummia pilviä. Samaan aikaan, kun

·        tavoitellaan lähisuhdeväkivallan vähentämistä vahvistetun valtakunnallisen lähisuhdeväkivallan vähentämisohjelman mukaisesti

·        Markak-mallilla vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen ehkäisyä

·        ollaan valtakunnallisesti pulassa lukuisten perhesurmien takia

·        sisäisen turvallisuuden ohjelmalla pyritään parantamaan erityisen haavoittuvien rikoksen uhrien ohjautumista avun piiriin,

on joissain kunnissa löydetty säästämiskohteita turvakotitoiminnasta. Näin siitäkin huolimatta, että Suomessa on kiistatta liian vähän turvakotipaikkoja väestöön nähden. Tiedämme, että lähisuhdeväkivallan uhreilla pitäisi olla entistä matalampi kynnys avun hakemiselle ja saamiselle jotta riskiä sen vakavista seurauksista voitaisiin vähentää. Tiedämme, että liian moni lähisuhdeväkivallan uhri jää ilman apua, emmekä voi tietää mikä niistä mahdollisesti johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Saamani käsityksen mukaan sekä Espoon että Porin kaupungit ovat luopumassa tai ainakin rajusti vähentämässä turvakotipalvelujen kustantamista.  Mikä perustelu lieneekään, ei se ainakaan voi olla lähisuhdeväkivallan vähäisyys tai turvakodin tarpeettomuus. Vaikka en ymmärrä Porin suunnitelmia, niin vielä vähemmän ymmärrän väkirikkaan Espoon päätöstä. Vaikka kunnassa kuinka tehtäisiin hyvää avopalvelua lähisuhdeväkivallan uhrien auttamiseksi, ei se korvaa turvakotia, jonne uhri voi lapsineen tulla ympäri vuorokauden, sen kummemmin varoittamatta ja tarvittaessa jopa niin, että kohteessa maksetaan taksille kuljetuksesta.

Kalustettu tukiasunto ei korvaa turvakotia, vaikka sinne voisi sosiaalipäivystyksen kautta päästä yhtä lailla etukäteen varoittamatta. Päätöksen tekeminen avun hakemisesta ei ole lähisuhdeväkivallan uhrille koskaan helppo. Usein väkivaltaa on jatkunut pitkään ja toistuvasti, ennen kuin päätös avun hakemisesta on kypsynyt.  Kun kypsyminen vihdoin, jonkun väkivaltatilanteen yhteydessä syntyy, pitää apua olla saatavilla mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Usein uhri on niin uupunut, että hän tarvitsee vähintään muutaman vuorokauden aikaa rauhassa koota itsensä. Hän tarvitsee ammatti-ihmisiä ympärilleen, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan ja suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsee myös sitä turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta, jonka yhteisöllinen turvakoti mahdollistaa. Jos tarjolla oleva apu on ilman henkilöstöä toimiva tukiasunto, jossa kaikista käytännön asioista on itse huolehdittava, ei se tarjoa riittävää tukea levolle ja palautumiselle, mutta sen sijaan se lisää riskiä, että uhri palaa pian takaisin sinne mistä tulikin.  On mitä ilmeisintä, että lähisuhdeväkivallan uhri voi hyötyä myös avopalvelusta, useimmiten jatkotukena turvakotijakson jälkeen. Siihen kaiketi perustuu se, että monen turvakodin yhteyteen on kehitetty myös avopalvelua.    

Turvakotien puuttuminen lisää ilman apua jääviä lähisuhdeväkivallan uhreja. Se tulee myös lisäämään vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen riskiä ja voihan se lisätä perhesurmienkin riskiä. Lopettamalla palvelu, ei ainakaan tässä tapauksessa lopeteta sen tarvetta. Ennemminkin tulee mieleen ongelmien lakaiseminen maton alle. Sitä on kuitenkaan turha pelätä, että lähisuhdeväkivallan uhrit hyppisivät barrikadeille osoittamaan mieltään palvelujen alasajosta.

Toivottavasti olen joka kohdassa väärässä.

Petra Kjällman
toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

TYÖVAKIVALTA - yleistä ja kuitenkin niin piilossa

Jokaisen ihmisen toive ja oikeus on saada tehdä töitä rauhassa ja ilman väkivaltaa tai sen uhkaa. Väkivallasta keskustellaan lisääntyvässä määrin monilla työpaikoilla – hyvä niin, sillä väkivallan uhka vaikuttaa työssä viihtymiseen ja työsuoritukseen. Uhkaavan tai riehuvan asiakkaan kohtaaminen asettaa työntekijän kestävyyden koetukselle ja vaikuttaa häneen lyhyellä ja pitemmällä aikavälillä. Suomen työväkivaltaluvut ovat valitettavasti kansainvälisten tilastojen kärkipaikoilla. Työväkivallan määrä on noussut vuosi vuodelta. Pikku hiljaa myös työväkivallan uhrit, joilla on usein ollut epätietoisuutta oikeuksistaan, ovat löytäneet RIKUn palvelut.

Reilu vuosi sitten rikoslaki muuttui niin, että henkilöön myös työtehtävän vuoksi kohdistettu lievä pahoinpitely, on yleisen syytteen alainen rikos. Vaikka tietoa lain olemassa olosta olisi, voi epäselvyyttä olla siitä, miten toimitaan esim. rikosilmoituksen tekemisessä: kuka tekee ilmoituksen, työntekijä vai työnantajan edustaja? Jos vastuu on epäselvä, jää rikosilmoitus usein tekemättä. Käytännössä esimiehet ilmoittavat näitä hyvin harvoin, eikä heitä ole siihen ohjattu tai velvoitettu. Rikosilmoituksen tekeminen jääkin usein uhrin omaan harkintaan ja hänen tehtäväkseen. Toivottavaa olisi, että organisaatiot vahvistaisivat omaa rooliaan vastuun kantajina ja uhrin tukijoina työväkivaltaan liittyen myös rikosprosessissa. Työväkivaltatilanteissa toimenpiteisiin tulee ryhtyä viiveettä ja uhrin on tärkeää saada tietoa rikosprosessiin liittyvistä asioista. Usein työväkivallan uhri haluaisi salata oman henkilöllisyytensä, mutta tutkinnan edetessä se ei ole enää mahdollisista. Tilanne on sama, vaikka työväkivalta olisi kohdistunut työntekijän edustamaa organisaatiota, ei uhriksi joutunutta henkilöä.

Väkivallan kohteeksi joutunut tarvitsee tukea ja tietoa. On tärkeää tunnistaa ja reagoida työpaikoilla vastaan tulevaan väkivaltaan. Lakisääteinen tapaturmavakuutus korvaa työssä tapahtuneet vahingot ja väkivaltavammat. Tämä lienee selvää, sen sijaan epätietoisuutta aiheuttaa usein juristin palveluihin liittyvät kustannukset: maksaako organisaatio vai työntekijä itse? Organisaatioiden olisi hyvä laatia näistä selkeät käytännöt ja ohjeistukset, ettei epäselvyydestä aiheutuisi työntekijälle ylimääräistä hankaluutta. Tuntuisi kohtuulliselta, että organisaatio maksaisi juridiset palvelut. Pääosinhan ne saadaan kuitenkin takaisin valtion maksamina.

Sisäisen turvallisuuden ohjelma on ottanut työväkivallan yhdeksi toimenpiteeksi: ”Selvitetään keinot koko työpaikan henkilöstön suojaamiseksi toistuvilta saman tekijän aiheuttamilta rikoksilta ja häiriöiltä esim. lähestymiskiellon tyyppisellä menettelyllä”. Jäämme mielenkiinnolla ja toiveikkaina odottamaan selityksen tulosta. Tosin selvitys ei vielä korjaa mitään, sen jälkeen tarvitaan toimenpiteitä.

Asiakkaan kohdistama väkivalta työntekijää kohtaan on saatu näkyväksi ja tilastoiduksi. Väkivaltaa tapahtuu myös toisinpäin eli työntekijän asiakkaaseen kohdistamana. Tästä aiheesta löytyy toistaiseksi vain vähän tutkittua tietoa. Se kuitenkin tiedetään että lapsilla, vanhuksilla, vammaisilla ja ulkomaalaisilla on suurin riski joutua työntekijän väkivallan kohteeksi. Työpaikoilla siis tapahtuu väkivaltaa asiakkaan ja työntekijän välillä sekä toisinpäin, ja lisäksi työntekijöiden välillä. Mitä enemmän aiheeseen perehtyy, ei voi kuin ihmetellä kuinka yleistä työhön liittyvä väkivalta on – ja kuitenkin niin piilossa.

Jaana Rossinen
aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Itä-Suomen aluetoimisto

Seksuaalinen väkivalta ja miehet

Olen kevään aikana perehtynyt seksuaaliseen väkivaltaan liittyviin tutkimuksiin ja niiden keskeisimpiin tuloksiin. Aihe on hyvin tutkittu ja mielenkiintoisia tutkimuksia löytyi niin meiltä Suomesta kuin muista maista. Siinä missä eri maissa suoritettujen tutkimusten aiheet ovat vaihdelleet, tulokset ovat olleet hämmästyttävän samankaltaisia. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet tutkimukset, jotka liittyvät miesten kohtaamaan seksuaaliseen väkivaltaan. Miesten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta löytyy vähän tutkittua tietoa. Ylipäänsä tuntuu, ettei aihe ole tässä suhteessa kovin sukupuolisensitiivinen. Ruotsalaisessa tutkimuksessa oli haastateltu seksuaalista väkivaltaa kokeneita miehiä ja havaittu, että näiden miesten oli vaikea pukea kokemaansa sanoiksi. Heidän kertomuksistaan puuttui se ”punainen lanka”, joka olisi tehnyt niistä loogisesti etenevän tarinan. Yhdeksi selitykseksi esitettiin, ettei näillä miehillä ollut kokemaansa kuvaavia sanoja koska aihe on tabu, josta ei puhuta. Näiden miesten oli myös erityisen vaikeaa hakea itselleen apua kokemaansa liittyen erityisesti koska pelkäsivät joutuvansa leimatuiksi homoiksi ja halusivat siksi naispuolisen auttajan. Koska tämä aihe on vielä vaiettu, mieleeni tulee väkisinkin kysymys, osataanko miehiltä kysyä heidän mahdollisesti kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta? Usein seksuaalista väkivaltaa kokeneilla miehillä, kuten naisillakin, on tarve puhua kokemastaan ja halu saada apua. Kun naisten on vaikeaa hakea itselleen apua, on se valitettavasti miehille edelleen miltei mahdotonta. Erityisen vaikeaa avun hakeminen on jos seksuaalinen väkivalta tapahtuu parisuhteen sisällä. Oman lisänsä tähän keskusteluun tuovat maahanmuuttajamiehet, joita on saatettu aiemmin nöyryyttää ja kiduttaa seksuaalisella väkivallalla kotimaassaan. Tehdään siis töitä sen eteen, että tulevaisuudessa seksuaalisen väkivallan uhreja osataan kohdella sukupuolisensitiivisesti, miehet ja naiset yksiköllisesti huomioiden. Lisää sekä tutkittua tietoa että avointa keskustelua tästä aiheesta kaivataan. Iso askel oikeaan suuntaan olisi jo se, että kykenisimme puhuessamme seksuaalisesta väkivallasta kääntämään ajatuksemme niin, että mieltäisimme sen tosiasian, että myös miehet saattavat joutua näiden rikosten kohteeksi eivätkä ole vain näihin rikoksiin syyllistyjiä.

Mika Linden aluejohtaja Rikosuhripäivystys Vaasan aluetoimisto

Peilin edessä

Pieni ihminen katselee ja kuuntelee hämmentyneenä. Niin paljon asenteita voi aistia olevan ilmassa. Välillä joutuu oikein pohtimaan ”mitä minä tuosta ajattelen” tai ”miten tuo istuu oman organisaationi arvoihin ja strategiaan”. Toisaalta tuntuu, että erilaisuuden sietokyky vähenee ja toisaalta, että kyky ajatella asioita laaja-alaisemmin ja vastuullisemmin kasvaa. On havahduttu ettei Suomi olekaan korruptiosta vapaa ja meillä on ihmiskauppaakin, puhumatta kouluampumisista ja traagisista perhesurmista. Pohditaan rangaistusten merkityksiä ja vaikutuksia. Ihmetellään talousrikosten kovia rangaistuksia ja hämmentyneinä verrataan niitä väkivaltarikosten suhteessa lievempiin rangaistuksiin. On huomattu ettei Suomi olekaan syrjäinen turvallinen lintukoto.

Itselleni läheisiä asioita ovat tietenkin rikoksen uhrin hyvinvointiin liittyvät asiat. Uudet asenteet haastavat katsomaan asioita perinteistä laajemmin. Unohtamatta juuri tänään tuen ja neuvojen tarpeessa olevia rikoksen uhreja, näyttää entistä tärkeämmältä katsoa pidemmälle ja tehdä kaikin mahdollisin keinoin rikoksia ennalta estäviä toimenpiteitä. Mahdollisten toimenpiteiden lista on pitkä ja valinta sekä toteuttaminen haastavaa ,sillä rikosten ennalta ehkäisy ei saa vaarantaa demokraattista kansalaistensa hyvinvointia ja vapautta arvostavaa yhteiskuntaa ja se pitäisi toteuttaa kustannustehokkaasti.

Puhun nyt oikeudenmukaisuuden, velvollisuuksien, vapauden ja vastuun yhteensovittamisesta. Käytännössä kohdistan ajatukseni rikoksia ennalta estävässä työssä tasapainoon uhrien puolesta puhumisessa ja aseman parantamisessa ja tekijöiden kuntouttamisessa rikoksettomaan elämään. Samalla asiaan liittyvänä pohdin kysymystä, missä vaiheessa rikoksen uhriksi joutunutta ei enää tueta uhrina, jos hän on sen jälkeen syyllistynyt rikokseen. Kysymyksen asettelun taustalla on tieto, että moni rikoksen tielle ajautunut on kokenut lapsuudessaan väkivaltaa ja päihteitä joko itse uhrina tai sen vaikutuspiirissä eläneenä. Missä vaiheessa tällainen rikoksen tekijä ei enää ole oikeutettu tukeen rikoksen uhrina, jos ja kun voidaan olettaa lapsuuden olosuhteiden vaikuttaneen hänen ajautumiseensa rikoksen tielle?

Rikosuhrityön rajaaminen on hankalaa. Katsoo sitten minne vaan liittyen kansalaisten turvallisuuteen, löytyy sieltä aineksia, jotka koskevat rikosuhrityötä. Toimintakenttä on niin laaja, että siitä vastaaminen on pilkottu eri toimijoille. Pulmaksi muodostuu eri toimijoiden yhteinen työnäky, yhteistyö ja työn synkronointi, joka nykyisellään jättää liian paljon sellaisia kohtia, joista oikeastaan kukaan ei ota koppia. Haasteena on viranomaisten eri hallinnonalojen ja kansalaisjärjestöjen toisiinsa liittyvien ohjelmien sovittaminen toiminnallisesti toisiinsa niin, että niissä aidosti kuljettaisiin kohti yhteisesti määriteltyä tavoitetta kohden. Henkilökohtaisesti uskon, että tähän haasteeseen päästään parhaiten käsiksi niin, että jokainen meistä, jotka kokevat asian jotenkin olevat agendallaan, katsoo peiliin ja pohtii, voinko minä jotenkin muuttaa omaa toimintatapaani.

Nämä varsin hajanaiset ajatuksen pyörivät mielessäni, eivät vähiten siksi, että olen saanut olla Sisäisen Turvallisuuden 3 ohjelman alatyöryhmän ”rikoksen uhrin ja tekijän ohjautuminen palveluihin” puheenjohtajana.

Petra Kjällman, matkalla peilin eteen

Rikosuhrityö ja sovittelu

Helsingissä toteutettiin rikoksenuhri ja tekijä restoratiivisessa oikeudessa – seminaari. Kokemus oli mieliin painuva, erityisesti seminaarissa vallinneen eteenpäin katsovan ja toinen toisensa kokemukset, mielipiteet ja asiantuntemuksen huomioon ottavan ilmapiirin johdosta. Seminaarissa käsiteltiin suurelta osin sovittelukäytäntöjä eri pohjoismaissa.

Mitä ilmeisimmäksi tuli, että Suomen sovittelujärjestelmä on erittäin edistyksellinen lakiin perustuvana ja valtion kokonaan kustantamana. Käytäntöjensä osalta se osoittautui kuitenkin olevan vielä kehitysvaiheessa. Ehkä merkittävin poikkeama muiden maiden järjestelmistä on Suomen sovittelun keskeinen tavoite päästä sopimukseen. Se johdattelee merkittävästi sovittelussa syntyvää vuorovaikutusta ja voi samalla vaikeuttaa sovittelun kehittymistä vuorovaikutukseltaan aidosti uhrille kokemuksesta selviytymistä tukevaksi ja tekijälle rikoksen uusimisriskiä vähentäväksi.

Myös RIKUn ja sovittelun välisessä yhteistyössä ja keskinäisessä avoimuudessa on siinäkin paljon vielä kehitettävää. Käytännön tasolla sen oivaltaminen ja siirtäminen käytäntöihin, että hyvällä yhteistyöllä RIKU ja sovittelu voivat päästä entistä paremmin kumpikin tavoitteeseensa on avain tulevalle kehitykselle. Yhteistyöksi ei riitä ylätason yhteistyö, vaan sitä pitää tehdä asiakkaiden kanssa ja hyväksi. Sille pitää luoda hyvät yhteisesti sovitut käytännöt. Koettu tunnelma ja kuultu asiantuntemus yllä mainitussa seminaarissa antaa uskoa siihen, että avoin keskustelu Suomen sovittelukäytännöistä jatkuu.

Petra Kjällman
Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

Uusi vuosi – uudistettu laki lapsen suojelemiseksi

Vuoden alussa laajeni lastensuojelulain 25§:ssä säädelty ilmoitusvelvollisuus. Uudistettu laki tarkoittaa sitä, että lastensuojelulain 25§:n 1 momentissa tarkoitettujen henkilöiden, joilla on ennestään velvollisuus lastensuojeluilmoituksen tekemiseen, on jatkossa velvollisuus tehdä salassapitosäännösten estämättä myös rikosilmoitus poliisille, kun he epäilevät seksuaalirikoksen kohdistuneen lapseen. Lailla tarkoitetaan rikoslain 20 luvun mukaisia seksuaalirikoksia, joita ovat raiskauksen ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi mm. seksuaalipalvelujen ostaminen lapselta ja lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin.

Ilmoitusvelvollisuus koskee siis poliisi, palo- ja pelastustoimen henkilöstön lisäksi myös mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa, opetustoimessa, nuorisotoimessa, vastaanottokeskuksissa ja koululaisten aamu- tai iltapäivätoimintaa harjoittavissa yksiköissä toimivia henkilöitä. Viranomaisten lisäksi laki koskee myös yksityisiä sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon palvelujen tuottajia sekä opetuksen tai koulutuksen järjestäjiä sekä seurakunnan tai muun uskonnollisen yhdyskunnan henkilöstöä. Rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvistä salassapitokysymyksistä on omat säännöksensä.

Lakiuudistus on kannatettava – lasten suojeleminen seksuaaliselta kaltoinkohtelulta on meidän kaikkien asia. Mitä se sitten tarkoittaa vaikkapa päivittäin lasten ja nuorten kanssa toimiville ammattilaisille? Kun lapsi voi huonosti ja tarvitsee erityistä tukea, olemme tottuneet ottamaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, perheneuvolaan, tai muihin erityispalveluihin. Kun herää epäilys lapsen joutuneen seksuaalirikoksen kohteeksi, vanhat toimet eivät riitä – nyt on siis tehtävä myös rikosilmoitus poliisille. Laki on jo voimassa - olemmeko me valmiita?

Mitä tapahtuu? Heräämmekö uuteen todellisuuteen lastemme todellisesta tilanteesta? Vai onko vaarana, että hyvää tarkoittavan lain myötä ”menee lapsi pesuveden mukana”? Syntyykö ylilyöntejä poliisin tukehtuessa rikosilmoitusten tulvaan vai painuuko lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset piiloon, jos puuttumisen kynnys nousee liian korkeaksi? Että ihan poliisiasia? Olisiko parempi olla huomaamatta mitään? Ehkä minä vain kuvittelen… Joudunko itsekin sitten mukaan ikävään prosessiin? Mitä jos olen väärässä? Olenko sitten ammattitaidoton ja arvostelukyvytön työntekijä? Voinko saada rangaistuksen perättömästä ilmoituksesta? Pilaanko hyvät suhteeni lapseen ja perheeseen jatkossa?

Seksuaalisen väkivallan uhriksi joutunutta lasta on usein vaikea tunnistaa ja puuttuminen vaatii rohkeutta. Se ei ole silti mahdotonta – etenkään kokeneille lasten ja nuorten kanssa toimiville ammattilaisille. On selvää, että ammatilliset perusopinnot eivät riitä. Nyt jos koskaan on täydennyskoulutuksen ja asiaan perehtymisen paikka – ihan kaikilla! Mitä hyötyä on ohjata ja kasvattaa lasta vastuulliseen aikuisuuteen tai opettaa hänelle kielioppia, jos samanaikaisesti sallimme hänen mielensä särkemisen seksuaalisella väkivallalla? Meillä on uusi laki, joka velvoittaa. Sitä ei voi ohittaa. Me kaikki teemme moraalisia valintoja joka tapauksessa. Puutummeko asiaan vai annammeko olla? Puuttumattomuuskin on valittu teko!

Turvallisempaa lapsuutta lapsillemme ja hyvää vuoden alkua kaikille

Jaana Koivukangas
Aluejohtaja
Rikosuhripäivystys, Etelä-Suomen aluetoimisto

Kun joulu pelottaa

Elämme jännittäviä aikoja. Joulu lähestyy – toisten mielestä liian nopeasti, toiset eivät malta odottaa kalenterinluukkujen avaamista. Maassa pitäisi olla pian rauha, ja ihmisillä hyvä tahto. Pitäisi - mutta onko näin kaikilla?

Liian moni odottaa joulua pelon sekaisin tuntein. En tarkoita tässä pelkoa siitä, ehtiikö kaikki jouluvalmistelut tehdä, onko perunalaatikko imeltynyt tai onko joulupukki liian pelottava perheen pienimmille. Perheissä voi olla paljon isompiakin pelkoja. Sujuuko jouluaatto rauhallisesti vai syntyykö riitaa? Pysyykö juominen kohtuudessa vai sammuuko joku joulupöytään? Heiluuko nyrkki niin, että joku joutuu pakenemaan kotoa? Jos perheessä on alkoholiongelmia tai perheväkivaltaa, nämä ongelmat eivät katoa joulun ajaksi. Ne pikemminkin kärjistyvät. Joulua kuuluu viettää perheen kesken, joten joulu luo odotuksia ja paineita harmonisesta perhejoulusta. Kun todellisuus ei vastaa isoja odotuksia, pettymys voi tehdä tunnelmasta räjähdysherkän ja purkautua jopa väkivaltana. Jos kodin ilmapiiriä arkena varjostaa väkivallan uhka, ei joulurauhan julistus riitä muuttamaan juhlapyhiksi tunnelmaa. Tästä syystä turvakodit usein täyttyvät heti joulun pyhien jälkeen, vaikka ovat tyhjentyneet joulun alla.

Perheväkivalta ei ole yksityisasia

Perheväkivallasta kärsivät eniten lapset. He kärsivät siitä myös jouluna, jonka pitäisi olla lasten juhla. Mitä voisimme siis tehdä ehkäistäksemme näitä kodin seinien sisäpuolella tapahtuvia murhenäytelmiä? Paljon hyvää on saatu aikaan viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Ongelmasta on alettu puhua myös julkisuudessa. Ilmiön vakavuus on tiedostettu ja auttamismuotoja on kehitetty. Rikoslakia on muutettu useaan kertaan niin, että perheväkivalta on lainkin mukaan selkeästi kiellettyä ja rangaistavaa. Viimeksi tänä vuonna lakia on muutettu siten, että lieväkin pahoinpitely lähisuhteessa on virallisen syytteen alainen rikos. Poliisi saa siis tutkia ja syyttäjä syyttää lievissäkin perheväkivaltatapauksissa aina rikoksen tultua ilmi.

Kynnys ja miten se ylitetään

Ongelmana on edelleen, että vain pieni osa tapauksista tulee poliisin tai muiden viranomaisten tietoon. Uhrille avun hakemisen kynnys on korkea, ja erityisen vaikeaa hänelle on rikosilmoituksen teko läheisestä ihmisestä. Silloin, kun hän rohkenee asiasta jollekin kertoa, tai tilanne tulee muuten ilmi, tiedon vastaanottajalla on suuri vastuu. Pitää osata tunnistaa ongelma ja ymmärtää sen vakavuus. Pitää osata myös kohdata uhri niin, että tämä kokee tulevansa kuulluksi. Pitäisi osata tarjota jotain konkreettista apua tilanteen parantamiseksi. Perheväkivalta on niin monitahoinen ilmiö, että ammattilaisetkaan eivät voi kuvitella pystyvänsä yksin antamaan uhrille kaikkea hänen tarvitsemaansa apua. Tarvitaan auttajien parempaa yhteistyötä. Kynnyksen konsultoida Poliisia tai muita väkivaltatyön ammattilaisia pitää madaltua, eikä vaitiolovelvollisuuden taakse tulisi piiloutua. Perheväkivaltaan puuttuminen on paitsi korjaavaa niin myös ennaltaehkäisevää väkivalta- ja lastensuojelutyötä. Vain sillä voidaan katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia väkivallan ketjuja.

Yhteistyö on voimaa: MARAK-malli

Vakaviin perheväkivaltatapauksiin puuttumisesta auttajien yhteistyöllä on saatu lupaavia kokemuksia MARAK-mallilla, jota on kokeiltu Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen vetämässä pilottihankkeessa kolmella paikkakunnalla (Itä-Helsinki, Lahti ja Oulu). Malli on lähtöisin Englannista, jossa on sen myötä onnistuttu merkittävästi vähentämään perheväkivallan uusiutumista ja kuolemaan johtavia perheväkivaltatapauksia. Auttajille se antaa välineitä vakavassa väkivaltariskissä olevien uhrien tunnistamiseen, mutta mallin erityinen voima on sen paikallisuudessa ja yhteistyön tiivistymisessä. Kun riski väkivallan uusiutumiseen on korkea, uhrin asia käsitellään tämän suostumuksella paikallisessa MARAK-työryhmässä, jossa sovitaan mitä kukin taho tekee jatkossa uhrin suojaamiseksi. Rikosuhripäivystys on ollut aktiivisesti mukana MARAK-yhteistyössä, ja kokemus mallista on ollut hyvä niin uhrien tilanteen kuin paikallisen yhteistyönkin parantumisen näkökulmasta. Toivomme, että hanke jatkuu ensi vuonna ja leviää myös muille kuin viidelle uudelle kokeilupaikkakunnalle. Mallin hyödyntämiseen ei tarvita niinkään taloudellisia lisäresursseja kuin paikallista tahtoa yhteistyön kehittämiseen. Lisätietoja mallista löytyy http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/hanke?id=26932.

Minunkin asiani

Perheväkivaltaa, kuten muutakaan väkivaltaa, ei saada kuitenkaan vähennettyä pelkästään viranomaisten tai meidän järjestöauttajien voimin. Tarvitaan yhteistä tahtotilaa ja nollatoleranssia perheväkivallalle. Julkista keskustelua pitää ylläpitää ja jatkaa, jotta perheväkivalta ei jää uhrin yksityiseksi salaisuudeksi ja häpeäksi. Ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta puuttua tilanteisiin, joissa näkyy pieniäkin merkkejä perheväkivallasta. Naapurina en voi ummistaa silmiäni tai korviani viereisestä asunnosta kuuluvilta tappelun ääniltä tai huudoilta. Ystävänä en voi jättää minulle uskottua asiaa vain ystäväni huoleksi, jos se liittyy perheväkivaltaan. Netin keskustelupalstoilla en voi vain ohittaa viestejä, joissa viitataan perhehelvetissä elämiseen. Velvollisuuteni on puuttua asiaan jotenkin. Voin toimia itse kuuntelemalla, kysymällä lisää ja rohkaisemalla hakemaan apua. Akuutteihin tilanteisiin voin kutsua poliisin apuun, tai auttaa ystävää pääsemään turvaan esimerkiksi turvakotiin. Voin kysyä neuvoa myös tahoilta, joissa on asiantuntemusta perheväkivallasta. Rikosuhripäivystykseen voi ottaa yhteyttä nimettömänä ja luottamuksellisesti, muutkin kuin uhri itse. Kun tiedän, että en ole jättänyt uhria yksin ongelmansa kanssa, voin viettää omaakin jouluani rauhallisin mielin.

Turvallista joulua!

Satu Hintikka
aluejohtaja
RIKU Sisä-Suomen aluetoimisto