Mies lähisuhteessa väkivallan uhrina - pitkään vaiettu aihe

 

Kiitos nimimerkki mies mustelmilla 10.10 kirjoituksestasi, jossa kerroit Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kokemuksestasi väkivaltaisen naiskumppanisi uhrina. Naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseen tähdännyt kampanja oli tuottanut sinulle sellaisen olon, että omat kokemuksesi perheväkivallan uhrina ovat mitättömiä, merkityksettömiä ja yhteiskunnallisesti epäkiinnostavia. Kiitos, että kirjoituksellasi käynnistit tämän, niin tärkeän keskustelun.

Kirjoitukseen vastattiin 14.10 kolmessa vastineessa ja 16.10 yhdessä. Niistä ensimmäisessä professori Kevät Nousiaisen ja erikoistutkija Merja Pentikäisen sekä kolmannessa viestintäpäällikkö Ilpo Kiiskinen käsiteltiin kokonaisuudessaan väkivaltailmiötä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa niin, että miehen esille tuoma ja henkilökohtaisesti kokema näkökulma jäi lähes kokonaan huomiotta. Niissä todistettiin, kuinka naisiin kohdistuvan väkivallan vastustaminen on monin vahvoin perustein tarpeellista, vaikka sitä ei mies kirjoituksessaan edes asettanut kyseenalaiseksi. Uhrin kokemukseen mitätöinnistä vastattiin mm niin, että ”myös mies mustelmilla hyötyy yksityisen väkivallan tuomitsemisesta” ja ”myös miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ja miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa tulee kartoittaa”.

Yhden miesuhrin henkilökohtaisen näkökulman neutralointiin tarvittiin kolmen asiantuntijan vastineet. Niissä kussakin miehen kokema lähisuhdeväkivalta asetettiin napakasti omaan koloonsa koko väkivaltailmiön suuressa ja monimutkaisessa kokonaisuudessa. Mistä on kysymys, mitä niin suurta uhkaa on siinä, että ottaisimme vakavasti miesuhrin viestin ja vastaisimme siihen? Onko pelkona se, että jos naisiin ja miehiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta puhuttaisiin samaan aikaan, niin naisen asia jäisi varjoon? Itse uskon, että tätä uhkaa ei ole, päinvastoin. Näen siinä nain mahdollisuuksia ja positiivisia vaikutuksia. Ilmiöiden yhteneväisyydet ja eroavaisuudet opittaisiin tunnistamaan ja ottamaan huomioon ja välttymään turhaa energiaa vievältä kilpailuasetelmalta.

Tietokirjailija Satu Lidmanin vastineessa huomioitiin kirjoittajan rohkeus tuoda oma kokemuksensa julkisuuteen kulttuurissa, jossa mies väkivaltaisen naisen uhrina ja nainen väkivallan tekijänä on pitkälti vaiettu aihe. Hän toteaa myös, että tämä tabu pitäisi jo murtaa. Opiskelija Milko Aikio toteaa 16.10 vastineestaan mm. että kukaan ei naura miehen pahoinpitelemälle naiselle, mutta naisen pahoinpitelemää miestä saa avoimesti pitää heikkona ja naurunalaisena. Hän esittää kysymyksen, miksi ei käydä kampanjoita yksityistä väkivaltaa vastaan vaan nimenomaan pelkästään naisten kokemaa yksityistä vakivaltaa vastaan? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, voimat yhdistäen voitaisiin rintamassa viedä vahvemmin eteenpäin yksityisen väkivallan vastaista työtä synergiaedut huomioiden. Yhdessä olisimme vahvempia ja yhteistyön seurauksena niin naisiin kun miehiin kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan ja sen ehkäisyyn ja uhrien selviytymistä tukeviin toimenpiteisiin alettaisiin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja toivottavasti myös voimavaroja.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutunut nainen tai mies ovat kumpikin usein ulkopuolisen tuen tarpeessa. Väkivallan katkaisu onnistuu harvoin omatoimisesti. Sen sijaan, sillä on taipumus eskaloitua ja muuttua vakavammaksi. Kun väkivaltaan ei mitenkään puututa, kasvaa esimerkiksi riski, että uhri vaihtuu tekijäksi ja tekijä uhriksi. Tiedämme, että yleensä lähisuhdeväkivallan uhrien kynnys hakeutua tuen piiriin on korkea. Tiedämme myös, että lähisuhteessa väkivallan uhriksi joutuneiden miesten kynnys hakeutuvat ulkopuolisen tuen piiriin on naisia korkeampi. Vain harva heistä hakee ulkopuolista apua.  Tilanne ei tältä osin parane, elleivät yhteiskunnassa vallitsevat asenteet muutu.  Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen miehen tuen ja avun tarve tulee tunnustaa ja oppia tunnistamaan. Asenteisiin uhriksi joutuneen miehen miehisyydestä tulee saada muutosta. Tukipalveluita tulee kehittää paremmin myös miesuhria palveleviksi ja tukipalveluihin ohjauksen tulee olla aktiivista ja yllä mainituista asenteista vapaata.

Vastakkainasettelu naisiin / miehiin kohdistuvan väkivaltatyön osalta on turhaa energian hukkaa. Nainen on Suomessa huonommassa asemassa edelleen suhteessa mieheen esim. palkoissa samasta työstä, mutta onko perusteita väittää naisten olevan huonommassa asemassa lähisuhdeväkivallan uhrina. Ehkä on ehkä ei - onko sillä loppupelissä merkitystä. Tärkeää on joka tapauksessa kuulla väkivallan uhria, kun se vaan on mahdollista ja rakentaa sellainen yhteiskunta, jossa väkivallan uhri saa tarvitsemaansa apua kokemuksesta selviytymisen tueksi, oli hän sitten nainen tai mies, aikuinen tai lapsi.

Petra Kjällman
Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

Rahat on loppu ja tyhjä pää

Kaikesta voi syyttää Euroopan talouskriisiä, niin myös haavoittuvammassa asemassa olevien kansalaisten palvelujen karsimisesta. Kuntien talous on kireällä ja jostain on säästöt otettava.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen rikoksen uhrin taivaalla on havaittavissa tummia pilviä. Samaan aikaan, kun

·        tavoitellaan lähisuhdeväkivallan vähentämistä vahvistetun valtakunnallisen lähisuhdeväkivallan vähentämisohjelman mukaisesti

·        Markak-mallilla vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen ehkäisyä

·        ollaan valtakunnallisesti pulassa lukuisten perhesurmien takia

·        sisäisen turvallisuuden ohjelmalla pyritään parantamaan erityisen haavoittuvien rikoksen uhrien ohjautumista avun piiriin,

on joissain kunnissa löydetty säästämiskohteita turvakotitoiminnasta. Näin siitäkin huolimatta, että Suomessa on kiistatta liian vähän turvakotipaikkoja väestöön nähden. Tiedämme, että lähisuhdeväkivallan uhreilla pitäisi olla entistä matalampi kynnys avun hakemiselle ja saamiselle jotta riskiä sen vakavista seurauksista voitaisiin vähentää. Tiedämme, että liian moni lähisuhdeväkivallan uhri jää ilman apua, emmekä voi tietää mikä niistä mahdollisesti johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Saamani käsityksen mukaan sekä Espoon että Porin kaupungit ovat luopumassa tai ainakin rajusti vähentämässä turvakotipalvelujen kustantamista.  Mikä perustelu lieneekään, ei se ainakaan voi olla lähisuhdeväkivallan vähäisyys tai turvakodin tarpeettomuus. Vaikka en ymmärrä Porin suunnitelmia, niin vielä vähemmän ymmärrän väkirikkaan Espoon päätöstä. Vaikka kunnassa kuinka tehtäisiin hyvää avopalvelua lähisuhdeväkivallan uhrien auttamiseksi, ei se korvaa turvakotia, jonne uhri voi lapsineen tulla ympäri vuorokauden, sen kummemmin varoittamatta ja tarvittaessa jopa niin, että kohteessa maksetaan taksille kuljetuksesta.

Kalustettu tukiasunto ei korvaa turvakotia, vaikka sinne voisi sosiaalipäivystyksen kautta päästä yhtä lailla etukäteen varoittamatta. Päätöksen tekeminen avun hakemisesta ei ole lähisuhdeväkivallan uhrille koskaan helppo. Usein väkivaltaa on jatkunut pitkään ja toistuvasti, ennen kuin päätös avun hakemisesta on kypsynyt.  Kun kypsyminen vihdoin, jonkun väkivaltatilanteen yhteydessä syntyy, pitää apua olla saatavilla mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Usein uhri on niin uupunut, että hän tarvitsee vähintään muutaman vuorokauden aikaa rauhassa koota itsensä. Hän tarvitsee ammatti-ihmisiä ympärilleen, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan ja suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsee myös sitä turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta, jonka yhteisöllinen turvakoti mahdollistaa. Jos tarjolla oleva apu on ilman henkilöstöä toimiva tukiasunto, jossa kaikista käytännön asioista on itse huolehdittava, ei se tarjoa riittävää tukea levolle ja palautumiselle, mutta sen sijaan se lisää riskiä, että uhri palaa pian takaisin sinne mistä tulikin.  On mitä ilmeisintä, että lähisuhdeväkivallan uhri voi hyötyä myös avopalvelusta, useimmiten jatkotukena turvakotijakson jälkeen. Siihen kaiketi perustuu se, että monen turvakodin yhteyteen on kehitetty myös avopalvelua.    

Turvakotien puuttuminen lisää ilman apua jääviä lähisuhdeväkivallan uhreja. Se tulee myös lisäämään vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen riskiä ja voihan se lisätä perhesurmienkin riskiä. Lopettamalla palvelu, ei ainakaan tässä tapauksessa lopeteta sen tarvetta. Ennemminkin tulee mieleen ongelmien lakaiseminen maton alle. Sitä on kuitenkaan turha pelätä, että lähisuhdeväkivallan uhrit hyppisivät barrikadeille osoittamaan mieltään palvelujen alasajosta.

Toivottavasti olen joka kohdassa väärässä.

Petra Kjällman
toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys