Rahanhajuista odotusta rikosuhrityössä

 

Näin Joulun alla me Raha-automaattiyhdistyksen avustuksista riippuvaiset toimijat odottelemme kiltisti. Pian meille selviää, mitä voimme seuraavana vuonna tehdä. Sama tilanne on monella valtiolta saatavien toiminta-avustusten suhteen. Jotenkin tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei aikataulutus näin merkittävässä asiassa voi olla toimijoita kunnioittavampi. Eikö vuosikelloa toiminta-avustusten osalta voida muuttaa niin, että avustusten haku olisi jo keväällä ja päätökset saataisiin alkusyksystä. Tällöin vuosisuunnitelman ja voimavarojen sopeuttamiseen jäisi aikaa. Pienen ihmisen mielessä kysymys on tahdosta ja uskalluksesta tehdä uusia ratkaisuja.

Todennäköisesti ratkaisu ei todellakaan ole niin helppo kuin miten sen esitin. Silti jo lähes kaksikymmentä vuotta joulun alla tuloksia odotelleena, alan vähän väsyä tähän. Tosin väsymys kaikkoaa aina heti kun tulos saadaan. Jos tulos on pettymys, alkaa mielessä heti pyöriä ajatukset ”miten tästä selvitään ”ja joulun aikana ajatukset jalostuvat selkäytimessä töihin paluuta odotellen. Jos tulos on odotusten mukainen tai jopa ylittää ne, on joulunviettoon hyvä lähteä ja jättää suunnitelman tarkennukset seuraavan vuoden alkuun.

Kuluvana vuonna RIKUlla on odotettavaa tavallista enemmän. Raylla on edellisvuosia enemmän jaettavaa, joka on RIKUnkin suunnitelmassa huomioitu. Vuosien varrella kasautunutta tarvetta yritetään purkaa. Toki on tiedossa, että muutkin ovat tämän huomioineet, joten on tässä odottamista.  Valtiovaltakin on ilmaissut ymmärryksensä RIKUn tarpeille. Se tuntuu todella rohkaisevalta erityisesti näinä talouden epävarmoina aikoina. Kun en vielä tiedä tulosta, voin hyvin kylpeä optimismissa. Olisiko todella niin, että vihdoin työmme arvostus ja tarve näkyisi myös lisääntyvinä voimavaroina?

Rikoksen uhrilla on oikeus tukipalveluihin, niin sanotaan uudessa ns. uhridirektiivissä ja siihen huutoon me RIKUssa vastaamme parhaan kykymme mukaan. Me emme silti pysty tämän lain kirjainta täyttämään, ellei meille taata riittäviä taloudellisia voimavaroja. Lienee niin, että direktiivissä uhrille määritellyt oikeudet olisi aiheellista saada kansalliseen lakiimme. Lakisääteisinä tukipalvelujen rahoitusvastuu olisi valtiolla.

Näillä rahanhajuisilla mietteillä toivotan kaikille lukijoilleni oikein Hyvää Joulunaikaa ja kaikkea hyvää myös tulevalle vuodelle 2013.

Petra Kjällman

Rikosasian todistajan asema paranee?

 

HS 10.11, kertoi työryhmämietinnöstä todistajien suojelemiseksi. Hyvä, että todistajien suojelusta vihdoin saadaan päätöksiä, on niitä odotettukin. Kaikki suunnitelmat todistajan suojelemiseksi uhkatilanteelta kuten anonyymi todistelu ovat tarpeen. Kirjoitus tosin antaa ymmärtää, että tällaista suojelua käytettäisiin vain äärimmäisissä tilanteissa vaikka samalla todetaan todistajien uhkailun lisääntyneen. Siinä todetaan myös, että todistaminen on kansalaisvelvollisuus johon on vaikea pakottaa, jos turvallisuutta ei taata. Meillä on siis kansalaisvelvollisuutemme, mutta onko meillä myös kansalaisoikeutemme. Eikö kansalaisoikeuden pitäisi olla todistajan turvallisuuden varmistaminen aina, myös silloin kun se on subjektiivinen kokemus.

Uskallan väittää, että tälläkin hetkellä lukuisat rikosasian todistajat kokevat turvattomuutta ja saavat uhkauksia, joihin viranomaiset eivät millään toimenpiteillä vastaa. Siksikö, että suojelutoimenpiteille on määritelty niin raskaat perusteet. Rikosuhripäivystyksessä saadun kokemuksen perusteella poliisin toimenpiteet todistajan kokemaan uhkaan, ovat yleensä lähinnä suullista rauhoittelua. Sitä perustellaan sillä, että vaaran realisoitumiseen on tilastollisesti yleensä pieni riski.

Todistajan suojelua ja sen tarvetta käsiteltäessä pitäisi käsitellä myös todistajan tukea. Todistajan tukeminen ja suojelu ovat eri asia kuin suojelu, mutta ne menevät joissain määrin limittäin. Suojelun tarpeessa on myös tuen tarvetta ja joskus turvattomuuden tunnetta voidaan helpottaa tuella. Meillä tulisi olla valtakunnalliset todistajansuojelu- ja tukiohjelmat, joiden mukaisesti tarvittavia suojelu- ja tukitoimenpiteitä olisi tarjolla kaikille uhkaa tai tuen tarvetta kokeville rikosasian todistajille, yksilöllisen tarpeen mukaisesti.

Todistajia pitäisi kohdella VIP-henkilöinä (Very Important Persons). Kun yleisesti tiedettäisiin todistajista pidettävän hyvää huolta, kun heidän arvonsa rikosten selvittämisessä ja ennaltaehkäisyssä tunnustettaisiin ja tunnistettaisiin, ilmoittautuisivat todistajat ajan myötä poliisille nykyistä useammin. Todistajista huolen pitäminen maksaisi itsensä takaisin selvitettyinä rikoksina ja rikosten vähenemisenä. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea rikosasian todistajille, mutta sen voimavarat eivät riitä siihen riittävässä laajuudessa. Lopputulos on, että todistajia suojellaan äärimmäisissä tilanteissa ja tuetaan, jos todistaja sattuu löytämään RIKUn palvelut.

 

Petra Kjällman

Rikosuhripäivystys

Mies lähisuhteessa väkivallan uhrina - pitkään vaiettu aihe

 

Kiitos nimimerkki mies mustelmilla 10.10 kirjoituksestasi, jossa kerroit Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kokemuksestasi väkivaltaisen naiskumppanisi uhrina. Naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseen tähdännyt kampanja oli tuottanut sinulle sellaisen olon, että omat kokemuksesi perheväkivallan uhrina ovat mitättömiä, merkityksettömiä ja yhteiskunnallisesti epäkiinnostavia. Kiitos, että kirjoituksellasi käynnistit tämän, niin tärkeän keskustelun.

Kirjoitukseen vastattiin 14.10 kolmessa vastineessa ja 16.10 yhdessä. Niistä ensimmäisessä professori Kevät Nousiaisen ja erikoistutkija Merja Pentikäisen sekä kolmannessa viestintäpäällikkö Ilpo Kiiskinen käsiteltiin kokonaisuudessaan väkivaltailmiötä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa niin, että miehen esille tuoma ja henkilökohtaisesti kokema näkökulma jäi lähes kokonaan huomiotta. Niissä todistettiin, kuinka naisiin kohdistuvan väkivallan vastustaminen on monin vahvoin perustein tarpeellista, vaikka sitä ei mies kirjoituksessaan edes asettanut kyseenalaiseksi. Uhrin kokemukseen mitätöinnistä vastattiin mm niin, että ”myös mies mustelmilla hyötyy yksityisen väkivallan tuomitsemisesta” ja ”myös miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ja miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa tulee kartoittaa”.

Yhden miesuhrin henkilökohtaisen näkökulman neutralointiin tarvittiin kolmen asiantuntijan vastineet. Niissä kussakin miehen kokema lähisuhdeväkivalta asetettiin napakasti omaan koloonsa koko väkivaltailmiön suuressa ja monimutkaisessa kokonaisuudessa. Mistä on kysymys, mitä niin suurta uhkaa on siinä, että ottaisimme vakavasti miesuhrin viestin ja vastaisimme siihen? Onko pelkona se, että jos naisiin ja miehiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta puhuttaisiin samaan aikaan, niin naisen asia jäisi varjoon? Itse uskon, että tätä uhkaa ei ole, päinvastoin. Näen siinä nain mahdollisuuksia ja positiivisia vaikutuksia. Ilmiöiden yhteneväisyydet ja eroavaisuudet opittaisiin tunnistamaan ja ottamaan huomioon ja välttymään turhaa energiaa vievältä kilpailuasetelmalta.

Tietokirjailija Satu Lidmanin vastineessa huomioitiin kirjoittajan rohkeus tuoda oma kokemuksensa julkisuuteen kulttuurissa, jossa mies väkivaltaisen naisen uhrina ja nainen väkivallan tekijänä on pitkälti vaiettu aihe. Hän toteaa myös, että tämä tabu pitäisi jo murtaa. Opiskelija Milko Aikio toteaa 16.10 vastineestaan mm. että kukaan ei naura miehen pahoinpitelemälle naiselle, mutta naisen pahoinpitelemää miestä saa avoimesti pitää heikkona ja naurunalaisena. Hän esittää kysymyksen, miksi ei käydä kampanjoita yksityistä väkivaltaa vastaan vaan nimenomaan pelkästään naisten kokemaa yksityistä vakivaltaa vastaan? Olen hänen kanssaan samaa mieltä, voimat yhdistäen voitaisiin rintamassa viedä vahvemmin eteenpäin yksityisen väkivallan vastaista työtä synergiaedut huomioiden. Yhdessä olisimme vahvempia ja yhteistyön seurauksena niin naisiin kun miehiin kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan ja sen ehkäisyyn ja uhrien selviytymistä tukeviin toimenpiteisiin alettaisiin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja toivottavasti myös voimavaroja.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutunut nainen tai mies ovat kumpikin usein ulkopuolisen tuen tarpeessa. Väkivallan katkaisu onnistuu harvoin omatoimisesti. Sen sijaan, sillä on taipumus eskaloitua ja muuttua vakavammaksi. Kun väkivaltaan ei mitenkään puututa, kasvaa esimerkiksi riski, että uhri vaihtuu tekijäksi ja tekijä uhriksi. Tiedämme, että yleensä lähisuhdeväkivallan uhrien kynnys hakeutua tuen piiriin on korkea. Tiedämme myös, että lähisuhteessa väkivallan uhriksi joutuneiden miesten kynnys hakeutuvat ulkopuolisen tuen piiriin on naisia korkeampi. Vain harva heistä hakee ulkopuolista apua.  Tilanne ei tältä osin parane, elleivät yhteiskunnassa vallitsevat asenteet muutu.  Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen miehen tuen ja avun tarve tulee tunnustaa ja oppia tunnistamaan. Asenteisiin uhriksi joutuneen miehen miehisyydestä tulee saada muutosta. Tukipalveluita tulee kehittää paremmin myös miesuhria palveleviksi ja tukipalveluihin ohjauksen tulee olla aktiivista ja yllä mainituista asenteista vapaata.

Vastakkainasettelu naisiin / miehiin kohdistuvan väkivaltatyön osalta on turhaa energian hukkaa. Nainen on Suomessa huonommassa asemassa edelleen suhteessa mieheen esim. palkoissa samasta työstä, mutta onko perusteita väittää naisten olevan huonommassa asemassa lähisuhdeväkivallan uhrina. Ehkä on ehkä ei - onko sillä loppupelissä merkitystä. Tärkeää on joka tapauksessa kuulla väkivallan uhria, kun se vaan on mahdollista ja rakentaa sellainen yhteiskunta, jossa väkivallan uhri saa tarvitsemaansa apua kokemuksesta selviytymisen tueksi, oli hän sitten nainen tai mies, aikuinen tai lapsi.

Petra Kjällman
Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

Rahat on loppu ja tyhjä pää

Kaikesta voi syyttää Euroopan talouskriisiä, niin myös haavoittuvammassa asemassa olevien kansalaisten palvelujen karsimisesta. Kuntien talous on kireällä ja jostain on säästöt otettava.

Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuneen rikoksen uhrin taivaalla on havaittavissa tummia pilviä. Samaan aikaan, kun

·        tavoitellaan lähisuhdeväkivallan vähentämistä vahvistetun valtakunnallisen lähisuhdeväkivallan vähentämisohjelman mukaisesti

·        Markak-mallilla vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen ehkäisyä

·        ollaan valtakunnallisesti pulassa lukuisten perhesurmien takia

·        sisäisen turvallisuuden ohjelmalla pyritään parantamaan erityisen haavoittuvien rikoksen uhrien ohjautumista avun piiriin,

on joissain kunnissa löydetty säästämiskohteita turvakotitoiminnasta. Näin siitäkin huolimatta, että Suomessa on kiistatta liian vähän turvakotipaikkoja väestöön nähden. Tiedämme, että lähisuhdeväkivallan uhreilla pitäisi olla entistä matalampi kynnys avun hakemiselle ja saamiselle jotta riskiä sen vakavista seurauksista voitaisiin vähentää. Tiedämme, että liian moni lähisuhdeväkivallan uhri jää ilman apua, emmekä voi tietää mikä niistä mahdollisesti johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Saamani käsityksen mukaan sekä Espoon että Porin kaupungit ovat luopumassa tai ainakin rajusti vähentämässä turvakotipalvelujen kustantamista.  Mikä perustelu lieneekään, ei se ainakaan voi olla lähisuhdeväkivallan vähäisyys tai turvakodin tarpeettomuus. Vaikka en ymmärrä Porin suunnitelmia, niin vielä vähemmän ymmärrän väkirikkaan Espoon päätöstä. Vaikka kunnassa kuinka tehtäisiin hyvää avopalvelua lähisuhdeväkivallan uhrien auttamiseksi, ei se korvaa turvakotia, jonne uhri voi lapsineen tulla ympäri vuorokauden, sen kummemmin varoittamatta ja tarvittaessa jopa niin, että kohteessa maksetaan taksille kuljetuksesta.

Kalustettu tukiasunto ei korvaa turvakotia, vaikka sinne voisi sosiaalipäivystyksen kautta päästä yhtä lailla etukäteen varoittamatta. Päätöksen tekeminen avun hakemisesta ei ole lähisuhdeväkivallan uhrille koskaan helppo. Usein väkivaltaa on jatkunut pitkään ja toistuvasti, ennen kuin päätös avun hakemisesta on kypsynyt.  Kun kypsyminen vihdoin, jonkun väkivaltatilanteen yhteydessä syntyy, pitää apua olla saatavilla mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Usein uhri on niin uupunut, että hän tarvitsee vähintään muutaman vuorokauden aikaa rauhassa koota itsensä. Hän tarvitsee ammatti-ihmisiä ympärilleen, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan ja suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsee myös sitä turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta, jonka yhteisöllinen turvakoti mahdollistaa. Jos tarjolla oleva apu on ilman henkilöstöä toimiva tukiasunto, jossa kaikista käytännön asioista on itse huolehdittava, ei se tarjoa riittävää tukea levolle ja palautumiselle, mutta sen sijaan se lisää riskiä, että uhri palaa pian takaisin sinne mistä tulikin.  On mitä ilmeisintä, että lähisuhdeväkivallan uhri voi hyötyä myös avopalvelusta, useimmiten jatkotukena turvakotijakson jälkeen. Siihen kaiketi perustuu se, että monen turvakodin yhteyteen on kehitetty myös avopalvelua.    

Turvakotien puuttuminen lisää ilman apua jääviä lähisuhdeväkivallan uhreja. Se tulee myös lisäämään vakavan lähisuhdeväkivallan uusiutumisen riskiä ja voihan se lisätä perhesurmienkin riskiä. Lopettamalla palvelu, ei ainakaan tässä tapauksessa lopeteta sen tarvetta. Ennemminkin tulee mieleen ongelmien lakaiseminen maton alle. Sitä on kuitenkaan turha pelätä, että lähisuhdeväkivallan uhrit hyppisivät barrikadeille osoittamaan mieltään palvelujen alasajosta.

Toivottavasti olen joka kohdassa väärässä.

Petra Kjällman
toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

TYÖVAKIVALTA - yleistä ja kuitenkin niin piilossa

Jokaisen ihmisen toive ja oikeus on saada tehdä töitä rauhassa ja ilman väkivaltaa tai sen uhkaa. Väkivallasta keskustellaan lisääntyvässä määrin monilla työpaikoilla – hyvä niin, sillä väkivallan uhka vaikuttaa työssä viihtymiseen ja työsuoritukseen. Uhkaavan tai riehuvan asiakkaan kohtaaminen asettaa työntekijän kestävyyden koetukselle ja vaikuttaa häneen lyhyellä ja pitemmällä aikavälillä. Suomen työväkivaltaluvut ovat valitettavasti kansainvälisten tilastojen kärkipaikoilla. Työväkivallan määrä on noussut vuosi vuodelta. Pikku hiljaa myös työväkivallan uhrit, joilla on usein ollut epätietoisuutta oikeuksistaan, ovat löytäneet RIKUn palvelut.

Reilu vuosi sitten rikoslaki muuttui niin, että henkilöön myös työtehtävän vuoksi kohdistettu lievä pahoinpitely, on yleisen syytteen alainen rikos. Vaikka tietoa lain olemassa olosta olisi, voi epäselvyyttä olla siitä, miten toimitaan esim. rikosilmoituksen tekemisessä: kuka tekee ilmoituksen, työntekijä vai työnantajan edustaja? Jos vastuu on epäselvä, jää rikosilmoitus usein tekemättä. Käytännössä esimiehet ilmoittavat näitä hyvin harvoin, eikä heitä ole siihen ohjattu tai velvoitettu. Rikosilmoituksen tekeminen jääkin usein uhrin omaan harkintaan ja hänen tehtäväkseen. Toivottavaa olisi, että organisaatiot vahvistaisivat omaa rooliaan vastuun kantajina ja uhrin tukijoina työväkivaltaan liittyen myös rikosprosessissa. Työväkivaltatilanteissa toimenpiteisiin tulee ryhtyä viiveettä ja uhrin on tärkeää saada tietoa rikosprosessiin liittyvistä asioista. Usein työväkivallan uhri haluaisi salata oman henkilöllisyytensä, mutta tutkinnan edetessä se ei ole enää mahdollisista. Tilanne on sama, vaikka työväkivalta olisi kohdistunut työntekijän edustamaa organisaatiota, ei uhriksi joutunutta henkilöä.

Väkivallan kohteeksi joutunut tarvitsee tukea ja tietoa. On tärkeää tunnistaa ja reagoida työpaikoilla vastaan tulevaan väkivaltaan. Lakisääteinen tapaturmavakuutus korvaa työssä tapahtuneet vahingot ja väkivaltavammat. Tämä lienee selvää, sen sijaan epätietoisuutta aiheuttaa usein juristin palveluihin liittyvät kustannukset: maksaako organisaatio vai työntekijä itse? Organisaatioiden olisi hyvä laatia näistä selkeät käytännöt ja ohjeistukset, ettei epäselvyydestä aiheutuisi työntekijälle ylimääräistä hankaluutta. Tuntuisi kohtuulliselta, että organisaatio maksaisi juridiset palvelut. Pääosinhan ne saadaan kuitenkin takaisin valtion maksamina.

Sisäisen turvallisuuden ohjelma on ottanut työväkivallan yhdeksi toimenpiteeksi: ”Selvitetään keinot koko työpaikan henkilöstön suojaamiseksi toistuvilta saman tekijän aiheuttamilta rikoksilta ja häiriöiltä esim. lähestymiskiellon tyyppisellä menettelyllä”. Jäämme mielenkiinnolla ja toiveikkaina odottamaan selityksen tulosta. Tosin selvitys ei vielä korjaa mitään, sen jälkeen tarvitaan toimenpiteitä.

Asiakkaan kohdistama väkivalta työntekijää kohtaan on saatu näkyväksi ja tilastoiduksi. Väkivaltaa tapahtuu myös toisinpäin eli työntekijän asiakkaaseen kohdistamana. Tästä aiheesta löytyy toistaiseksi vain vähän tutkittua tietoa. Se kuitenkin tiedetään että lapsilla, vanhuksilla, vammaisilla ja ulkomaalaisilla on suurin riski joutua työntekijän väkivallan kohteeksi. Työpaikoilla siis tapahtuu väkivaltaa asiakkaan ja työntekijän välillä sekä toisinpäin, ja lisäksi työntekijöiden välillä. Mitä enemmän aiheeseen perehtyy, ei voi kuin ihmetellä kuinka yleistä työhön liittyvä väkivalta on – ja kuitenkin niin piilossa.

Jaana Rossinen
aluejohtaja
Rikosuhripäivystyksen
Itä-Suomen aluetoimisto

Seksuaalinen väkivalta ja miehet

Olen kevään aikana perehtynyt seksuaaliseen väkivaltaan liittyviin tutkimuksiin ja niiden keskeisimpiin tuloksiin. Aihe on hyvin tutkittu ja mielenkiintoisia tutkimuksia löytyi niin meiltä Suomesta kuin muista maista. Siinä missä eri maissa suoritettujen tutkimusten aiheet ovat vaihdelleet, tulokset ovat olleet hämmästyttävän samankaltaisia. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet tutkimukset, jotka liittyvät miesten kohtaamaan seksuaaliseen väkivaltaan. Miesten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta löytyy vähän tutkittua tietoa. Ylipäänsä tuntuu, ettei aihe ole tässä suhteessa kovin sukupuolisensitiivinen. Ruotsalaisessa tutkimuksessa oli haastateltu seksuaalista väkivaltaa kokeneita miehiä ja havaittu, että näiden miesten oli vaikea pukea kokemaansa sanoiksi. Heidän kertomuksistaan puuttui se ”punainen lanka”, joka olisi tehnyt niistä loogisesti etenevän tarinan. Yhdeksi selitykseksi esitettiin, ettei näillä miehillä ollut kokemaansa kuvaavia sanoja koska aihe on tabu, josta ei puhuta. Näiden miesten oli myös erityisen vaikeaa hakea itselleen apua kokemaansa liittyen erityisesti koska pelkäsivät joutuvansa leimatuiksi homoiksi ja halusivat siksi naispuolisen auttajan. Koska tämä aihe on vielä vaiettu, mieleeni tulee väkisinkin kysymys, osataanko miehiltä kysyä heidän mahdollisesti kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta? Usein seksuaalista väkivaltaa kokeneilla miehillä, kuten naisillakin, on tarve puhua kokemastaan ja halu saada apua. Kun naisten on vaikeaa hakea itselleen apua, on se valitettavasti miehille edelleen miltei mahdotonta. Erityisen vaikeaa avun hakeminen on jos seksuaalinen väkivalta tapahtuu parisuhteen sisällä. Oman lisänsä tähän keskusteluun tuovat maahanmuuttajamiehet, joita on saatettu aiemmin nöyryyttää ja kiduttaa seksuaalisella väkivallalla kotimaassaan. Tehdään siis töitä sen eteen, että tulevaisuudessa seksuaalisen väkivallan uhreja osataan kohdella sukupuolisensitiivisesti, miehet ja naiset yksiköllisesti huomioiden. Lisää sekä tutkittua tietoa että avointa keskustelua tästä aiheesta kaivataan. Iso askel oikeaan suuntaan olisi jo se, että kykenisimme puhuessamme seksuaalisesta väkivallasta kääntämään ajatuksemme niin, että mieltäisimme sen tosiasian, että myös miehet saattavat joutua näiden rikosten kohteeksi eivätkä ole vain näihin rikoksiin syyllistyjiä.

Mika Linden aluejohtaja Rikosuhripäivystys Vaasan aluetoimisto

Peilin edessä

Pieni ihminen katselee ja kuuntelee hämmentyneenä. Niin paljon asenteita voi aistia olevan ilmassa. Välillä joutuu oikein pohtimaan ”mitä minä tuosta ajattelen” tai ”miten tuo istuu oman organisaationi arvoihin ja strategiaan”. Toisaalta tuntuu, että erilaisuuden sietokyky vähenee ja toisaalta, että kyky ajatella asioita laaja-alaisemmin ja vastuullisemmin kasvaa. On havahduttu ettei Suomi olekaan korruptiosta vapaa ja meillä on ihmiskauppaakin, puhumatta kouluampumisista ja traagisista perhesurmista. Pohditaan rangaistusten merkityksiä ja vaikutuksia. Ihmetellään talousrikosten kovia rangaistuksia ja hämmentyneinä verrataan niitä väkivaltarikosten suhteessa lievempiin rangaistuksiin. On huomattu ettei Suomi olekaan syrjäinen turvallinen lintukoto.

Itselleni läheisiä asioita ovat tietenkin rikoksen uhrin hyvinvointiin liittyvät asiat. Uudet asenteet haastavat katsomaan asioita perinteistä laajemmin. Unohtamatta juuri tänään tuen ja neuvojen tarpeessa olevia rikoksen uhreja, näyttää entistä tärkeämmältä katsoa pidemmälle ja tehdä kaikin mahdollisin keinoin rikoksia ennalta estäviä toimenpiteitä. Mahdollisten toimenpiteiden lista on pitkä ja valinta sekä toteuttaminen haastavaa ,sillä rikosten ennalta ehkäisy ei saa vaarantaa demokraattista kansalaistensa hyvinvointia ja vapautta arvostavaa yhteiskuntaa ja se pitäisi toteuttaa kustannustehokkaasti.

Puhun nyt oikeudenmukaisuuden, velvollisuuksien, vapauden ja vastuun yhteensovittamisesta. Käytännössä kohdistan ajatukseni rikoksia ennalta estävässä työssä tasapainoon uhrien puolesta puhumisessa ja aseman parantamisessa ja tekijöiden kuntouttamisessa rikoksettomaan elämään. Samalla asiaan liittyvänä pohdin kysymystä, missä vaiheessa rikoksen uhriksi joutunutta ei enää tueta uhrina, jos hän on sen jälkeen syyllistynyt rikokseen. Kysymyksen asettelun taustalla on tieto, että moni rikoksen tielle ajautunut on kokenut lapsuudessaan väkivaltaa ja päihteitä joko itse uhrina tai sen vaikutuspiirissä eläneenä. Missä vaiheessa tällainen rikoksen tekijä ei enää ole oikeutettu tukeen rikoksen uhrina, jos ja kun voidaan olettaa lapsuuden olosuhteiden vaikuttaneen hänen ajautumiseensa rikoksen tielle?

Rikosuhrityön rajaaminen on hankalaa. Katsoo sitten minne vaan liittyen kansalaisten turvallisuuteen, löytyy sieltä aineksia, jotka koskevat rikosuhrityötä. Toimintakenttä on niin laaja, että siitä vastaaminen on pilkottu eri toimijoille. Pulmaksi muodostuu eri toimijoiden yhteinen työnäky, yhteistyö ja työn synkronointi, joka nykyisellään jättää liian paljon sellaisia kohtia, joista oikeastaan kukaan ei ota koppia. Haasteena on viranomaisten eri hallinnonalojen ja kansalaisjärjestöjen toisiinsa liittyvien ohjelmien sovittaminen toiminnallisesti toisiinsa niin, että niissä aidosti kuljettaisiin kohti yhteisesti määriteltyä tavoitetta kohden. Henkilökohtaisesti uskon, että tähän haasteeseen päästään parhaiten käsiksi niin, että jokainen meistä, jotka kokevat asian jotenkin olevat agendallaan, katsoo peiliin ja pohtii, voinko minä jotenkin muuttaa omaa toimintatapaani.

Nämä varsin hajanaiset ajatuksen pyörivät mielessäni, eivät vähiten siksi, että olen saanut olla Sisäisen Turvallisuuden 3 ohjelman alatyöryhmän ”rikoksen uhrin ja tekijän ohjautuminen palveluihin” puheenjohtajana.

Petra Kjällman, matkalla peilin eteen

Rikosuhrityö ja sovittelu

Helsingissä toteutettiin rikoksenuhri ja tekijä restoratiivisessa oikeudessa – seminaari. Kokemus oli mieliin painuva, erityisesti seminaarissa vallinneen eteenpäin katsovan ja toinen toisensa kokemukset, mielipiteet ja asiantuntemuksen huomioon ottavan ilmapiirin johdosta. Seminaarissa käsiteltiin suurelta osin sovittelukäytäntöjä eri pohjoismaissa.

Mitä ilmeisimmäksi tuli, että Suomen sovittelujärjestelmä on erittäin edistyksellinen lakiin perustuvana ja valtion kokonaan kustantamana. Käytäntöjensä osalta se osoittautui kuitenkin olevan vielä kehitysvaiheessa. Ehkä merkittävin poikkeama muiden maiden järjestelmistä on Suomen sovittelun keskeinen tavoite päästä sopimukseen. Se johdattelee merkittävästi sovittelussa syntyvää vuorovaikutusta ja voi samalla vaikeuttaa sovittelun kehittymistä vuorovaikutukseltaan aidosti uhrille kokemuksesta selviytymistä tukevaksi ja tekijälle rikoksen uusimisriskiä vähentäväksi.

Myös RIKUn ja sovittelun välisessä yhteistyössä ja keskinäisessä avoimuudessa on siinäkin paljon vielä kehitettävää. Käytännön tasolla sen oivaltaminen ja siirtäminen käytäntöihin, että hyvällä yhteistyöllä RIKU ja sovittelu voivat päästä entistä paremmin kumpikin tavoitteeseensa on avain tulevalle kehitykselle. Yhteistyöksi ei riitä ylätason yhteistyö, vaan sitä pitää tehdä asiakkaiden kanssa ja hyväksi. Sille pitää luoda hyvät yhteisesti sovitut käytännöt. Koettu tunnelma ja kuultu asiantuntemus yllä mainitussa seminaarissa antaa uskoa siihen, että avoin keskustelu Suomen sovittelukäytännöistä jatkuu.

Petra Kjällman
Toiminnanjohtaja
Rikosuhripäivystys

Uusi vuosi – uudistettu laki lapsen suojelemiseksi

Vuoden alussa laajeni lastensuojelulain 25§:ssä säädelty ilmoitusvelvollisuus. Uudistettu laki tarkoittaa sitä, että lastensuojelulain 25§:n 1 momentissa tarkoitettujen henkilöiden, joilla on ennestään velvollisuus lastensuojeluilmoituksen tekemiseen, on jatkossa velvollisuus tehdä salassapitosäännösten estämättä myös rikosilmoitus poliisille, kun he epäilevät seksuaalirikoksen kohdistuneen lapseen. Lailla tarkoitetaan rikoslain 20 luvun mukaisia seksuaalirikoksia, joita ovat raiskauksen ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi mm. seksuaalipalvelujen ostaminen lapselta ja lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin.

Ilmoitusvelvollisuus koskee siis poliisi, palo- ja pelastustoimen henkilöstön lisäksi myös mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa, opetustoimessa, nuorisotoimessa, vastaanottokeskuksissa ja koululaisten aamu- tai iltapäivätoimintaa harjoittavissa yksiköissä toimivia henkilöitä. Viranomaisten lisäksi laki koskee myös yksityisiä sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon palvelujen tuottajia sekä opetuksen tai koulutuksen järjestäjiä sekä seurakunnan tai muun uskonnollisen yhdyskunnan henkilöstöä. Rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvistä salassapitokysymyksistä on omat säännöksensä.

Lakiuudistus on kannatettava – lasten suojeleminen seksuaaliselta kaltoinkohtelulta on meidän kaikkien asia. Mitä se sitten tarkoittaa vaikkapa päivittäin lasten ja nuorten kanssa toimiville ammattilaisille? Kun lapsi voi huonosti ja tarvitsee erityistä tukea, olemme tottuneet ottamaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, perheneuvolaan, tai muihin erityispalveluihin. Kun herää epäilys lapsen joutuneen seksuaalirikoksen kohteeksi, vanhat toimet eivät riitä – nyt on siis tehtävä myös rikosilmoitus poliisille. Laki on jo voimassa - olemmeko me valmiita?

Mitä tapahtuu? Heräämmekö uuteen todellisuuteen lastemme todellisesta tilanteesta? Vai onko vaarana, että hyvää tarkoittavan lain myötä ”menee lapsi pesuveden mukana”? Syntyykö ylilyöntejä poliisin tukehtuessa rikosilmoitusten tulvaan vai painuuko lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset piiloon, jos puuttumisen kynnys nousee liian korkeaksi? Että ihan poliisiasia? Olisiko parempi olla huomaamatta mitään? Ehkä minä vain kuvittelen… Joudunko itsekin sitten mukaan ikävään prosessiin? Mitä jos olen väärässä? Olenko sitten ammattitaidoton ja arvostelukyvytön työntekijä? Voinko saada rangaistuksen perättömästä ilmoituksesta? Pilaanko hyvät suhteeni lapseen ja perheeseen jatkossa?

Seksuaalisen väkivallan uhriksi joutunutta lasta on usein vaikea tunnistaa ja puuttuminen vaatii rohkeutta. Se ei ole silti mahdotonta – etenkään kokeneille lasten ja nuorten kanssa toimiville ammattilaisille. On selvää, että ammatilliset perusopinnot eivät riitä. Nyt jos koskaan on täydennyskoulutuksen ja asiaan perehtymisen paikka – ihan kaikilla! Mitä hyötyä on ohjata ja kasvattaa lasta vastuulliseen aikuisuuteen tai opettaa hänelle kielioppia, jos samanaikaisesti sallimme hänen mielensä särkemisen seksuaalisella väkivallalla? Meillä on uusi laki, joka velvoittaa. Sitä ei voi ohittaa. Me kaikki teemme moraalisia valintoja joka tapauksessa. Puutummeko asiaan vai annammeko olla? Puuttumattomuuskin on valittu teko!

Turvallisempaa lapsuutta lapsillemme ja hyvää vuoden alkua kaikille

Jaana Koivukangas
Aluejohtaja
Rikosuhripäivystys, Etelä-Suomen aluetoimisto