Uhrin asema lähisuhdeväkivallan sovittelussa

Viitaten HS:n vieraskynässä 5.5 artikkeliin ”Lähisuhdeväkivaltaa pitää voida sovitella”. Rikosuhripäivystyksessä ollaan pääosin samaa mieltä artikkelin argumenteista. Kaikki keinot lähisuhdeväkivallan vähentämiseksi tulee käyttää. Toimet sen vähentämiseksi ja uhrien auttamiseksi eivät ole olleet riittävän tehokkaita. Yhdymme myös kantaan, että osapuolten tarpeet huomioivaa, joustavaa monniammatillista varhaista asioihin puuttumista tarvitaan.

Sovittelu on tervetullut toimia näihin talkoisiin. Johtuuko osa lähisuhdeväkivallan sovittelua kohtaan osoitetusta kritiikistä siitä, että sitä ei käytännössä vielä kaikin ajoin toteuteta artikkelissa mainittujen periaatteiden mukaisesti? Sovittelu on suhteellisen nuori toimia ja esim. erikoistumiskoulutuksia lähisuhdeväkivallan sovittelijoille on vasta toteutettu. Sovittelu on monella tapaa erilaisten paineiden alla. Käytetäänkö sovittelussa sille annettua tapauksen soveltuvuuden arviointia niin, kuin sitä pitäisi käyttää? Voiko paine saada tapauksia riittävästi osoittamaan palvelun tarve ja varmistamaan rahoituksen tason säilyminen, nostaa tarjottujen tapausten hylkäämisen kynnystä ehkä vääristä syistä? Mikäli näin on, on se ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää.

Pelkkä lähisuhdeväkivallan osapuolten erikseen tapaaminen ei riitä. Erikoistumiskoulutus tarjoaa sovittelijalle eväitä ymmärtää mitä lähisuhdeväkivalta ilmiönä on. Lisäksi sovittelijan pitäisi osata tulkita erityisesti uhrin motiivia sovitteluun ja arvioida hänen voimavarojaan ja elämänhallintaansa sovittelussa eteen tulevien päätösten tekemiseen. Kaikki, edes lähisuhdeväkivallan uhrit, eivät ole erityisen haavoittuvassa tilassa tai erityisen kyvyttömiä toimimaan oman etunsa mukaisesti, mutta juuri nuo haavoittuvat tulisi kyetä tunnistamaan.

Aune Flinck ja Henrik Elonheimo toteavat, että kaikki eivät halua rikoksen tekijälle rangaistusta, vaan väkivallan loppuminen on tärkeämpää ja oikeuskäsittelyn heikkous on, että rankaisu ei poista väkivaltaa. Väkivallan loppuminen on varmasti ydinkysymys, mutta uhrin oikeusturvaa ei silti pidä väheksyä. Lähisuhdeväkivallan sovittelussa puhutaan usein käyttäytymissopimuksista - toimintasuunnitelmasta väkivallan poistamiseksi. Hyvä niin, mutta huomioidaanko samalla riittävästi uhrin oikeusturva? Sovittelussa tulisi voida estää sellaisten tilanteiden syntyminen, jossa uhri luopuu kaikista vaatimuksistaan, eikä ymmärrä, että tapauksen mennessä lisäksi tuomioistuinkäsittelyyn, hänellä ei enää ole oikeuksia, ei edes korvauksiin ja maksuttomaan oikeusavustajaan.

Sovittelussa pitäisi tiedostaa sovittelusopimuksen vahvasti sitova merkitys uhrin oikeusturvaan. Siksi olisi mietittävä keinoja, miten uhri saisi paremmin aikaa arvioida sopimuksen hyväksymistä. Uhria tulisi tukea konsultoimaan jotain sovittelun ulkopuolista asiantuntijaa sopimuksen sisällöstä. Artikkelissa mainitaan, että sovittelussa etsitään aina sopivia jatkopalveluita, hyvä jos niin on. Sen lisäksi uhrille pitäisi kertoa jo sovitteluun ohjattaessa tai sitä harkittaessa myös uhrilähtöisistä palveluista, jotka samanaisaisesti sovittelun kanssa voisivat hyvin tukea uhria kokonaisvaltaisesti.

Rikosuhripäivystys tekee sovittelun kanssa yhteistyötä. Tavoitteena on yhteistyön tiivistyminen nykyistä enemmän asiakastasolle.

Rikosuhrityön viestiä Euroopasta

Kuluvan kuun lopussa on Victim Suppor Europen (=VSE, rikosuhrityön Eurooppalainen kattojärjestö) konferenssi ja vuosikokous Berliinissä. Kokouspapereita tutkiskellessani, tulivat käsiini myös kokouksen päätettäväksi ehdotetut julkilausumat. Päähuomio ehdotetuissa julkilausumissa kohdistuu rikosuhrityön Euroopan politiikkaan. Kiitosta saavat Lissabonin sopimus, Tukholman ohjelma ja Euroopan Neuvoston päätökset varmistaa Euroopan Unionin alueella rikoksen uhriksi joutuneiden oikeuksia ja parantaa heille kohdennettua tukea. Neuvoston mielestä seuraavat toimenpiteet tulisi täyttää, jotta strategian tavoitteet täytettäisiin.
• Rikosuhripalveluita pitäisi kehittää edelleen. Erikoispalveluille ja valtakunnallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla toimiville kansalaisjärjestöille pitäisi antaa mahdollisuudet tarjota tarkoituksenmukaisia palveluita rikoksen uhreille
• Vapaaehtoinen ja ammattihenkilöstö, joka tehtävässään kohtaa rikoksen uhreja tulisi kouluttaa tehtävään
• Yleistä tietoisuutta rikosuhripalveluiden mahdollisuudesta tulisi edelleen lisätä

Erilaiset rikokset – erilaiset tarpeet?

Hiljattain tehdyssä Tillburgin kriminallipoliittisessa instituutissa Intervictissä tehdyssä tutkimuksissa on osoitettu, että hyvinkin erilaisten rikosten uhrit kärsivät pääasiassa samankaltaisista seurauksista. On selvää, että vakavimpien rikosten uhrit tarvitsevat enemmän tukea, kuin lievien rikosten uhrit. Eroa avun ja neuvojen tarpeeseen tuovat rikoksen törkeys / vakavuus ja ilmiö rikoksen taustalla sekä kohteeksi joutuneen henkilön henkilökohtainen ominaisuus reagoida vastoinkäymisiin.

Huolestuttavaa on, että yllä mainitut ohjelmat suosivat erityisesti erityispalveluita. Sen myötä on olemassa riski, että haavoittuvuus arvotetaan uhrien eritystarpeiden perusteella ja yleensä rikoksen uhriksi joutuneiden tarpeet unohdetaan. Ovatko erityispalvelut ainoa / oikea tapa auttaa erityisosaamista edellyttävien rikosten uhriksi joutuneita? Olisivatko hekin autettavissa yleensä rikoksen uhreille kohdennetuissa palveluissa? Olisiko mahdollista vahvistaa yleensä rikoksen uhreille kohdennettuja palveluita, niin että niissä olisi riittävästi voimavaroja ja erityisosaamista erilaisten rikosten uhriksi joutuneiden auttamiseen? Olisiko rikoksen uhrille kohdennettujen yleisten ja erityispalvelujen yhdistämisellä mahdollista saada aikaan matalan kynnyksen korkealaatuista, kattavaa ja kustannustehokasta palvelua?

Tällaisilla kysymyksillä hyvää Vapun jälkeitä elämää toivotellen