Peilin edessä

Pieni ihminen katselee ja kuuntelee hämmentyneenä. Niin paljon asenteita voi aistia olevan ilmassa. Välillä joutuu oikein pohtimaan ”mitä minä tuosta ajattelen” tai ”miten tuo istuu oman organisaationi arvoihin ja strategiaan”. Toisaalta tuntuu, että erilaisuuden sietokyky vähenee ja toisaalta, että kyky ajatella asioita laaja-alaisemmin ja vastuullisemmin kasvaa. On havahduttu ettei Suomi olekaan korruptiosta vapaa ja meillä on ihmiskauppaakin, puhumatta kouluampumisista ja traagisista perhesurmista. Pohditaan rangaistusten merkityksiä ja vaikutuksia. Ihmetellään talousrikosten kovia rangaistuksia ja hämmentyneinä verrataan niitä väkivaltarikosten suhteessa lievempiin rangaistuksiin. On huomattu ettei Suomi olekaan syrjäinen turvallinen lintukoto.

Itselleni läheisiä asioita ovat tietenkin rikoksen uhrin hyvinvointiin liittyvät asiat. Uudet asenteet haastavat katsomaan asioita perinteistä laajemmin. Unohtamatta juuri tänään tuen ja neuvojen tarpeessa olevia rikoksen uhreja, näyttää entistä tärkeämmältä katsoa pidemmälle ja tehdä kaikin mahdollisin keinoin rikoksia ennalta estäviä toimenpiteitä. Mahdollisten toimenpiteiden lista on pitkä ja valinta sekä toteuttaminen haastavaa ,sillä rikosten ennalta ehkäisy ei saa vaarantaa demokraattista kansalaistensa hyvinvointia ja vapautta arvostavaa yhteiskuntaa ja se pitäisi toteuttaa kustannustehokkaasti.

Puhun nyt oikeudenmukaisuuden, velvollisuuksien, vapauden ja vastuun yhteensovittamisesta. Käytännössä kohdistan ajatukseni rikoksia ennalta estävässä työssä tasapainoon uhrien puolesta puhumisessa ja aseman parantamisessa ja tekijöiden kuntouttamisessa rikoksettomaan elämään. Samalla asiaan liittyvänä pohdin kysymystä, missä vaiheessa rikoksen uhriksi joutunutta ei enää tueta uhrina, jos hän on sen jälkeen syyllistynyt rikokseen. Kysymyksen asettelun taustalla on tieto, että moni rikoksen tielle ajautunut on kokenut lapsuudessaan väkivaltaa ja päihteitä joko itse uhrina tai sen vaikutuspiirissä eläneenä. Missä vaiheessa tällainen rikoksen tekijä ei enää ole oikeutettu tukeen rikoksen uhrina, jos ja kun voidaan olettaa lapsuuden olosuhteiden vaikuttaneen hänen ajautumiseensa rikoksen tielle?

Rikosuhrityön rajaaminen on hankalaa. Katsoo sitten minne vaan liittyen kansalaisten turvallisuuteen, löytyy sieltä aineksia, jotka koskevat rikosuhrityötä. Toimintakenttä on niin laaja, että siitä vastaaminen on pilkottu eri toimijoille. Pulmaksi muodostuu eri toimijoiden yhteinen työnäky, yhteistyö ja työn synkronointi, joka nykyisellään jättää liian paljon sellaisia kohtia, joista oikeastaan kukaan ei ota koppia. Haasteena on viranomaisten eri hallinnonalojen ja kansalaisjärjestöjen toisiinsa liittyvien ohjelmien sovittaminen toiminnallisesti toisiinsa niin, että niissä aidosti kuljettaisiin kohti yhteisesti määriteltyä tavoitetta kohden. Henkilökohtaisesti uskon, että tähän haasteeseen päästään parhaiten käsiksi niin, että jokainen meistä, jotka kokevat asian jotenkin olevat agendallaan, katsoo peiliin ja pohtii, voinko minä jotenkin muuttaa omaa toimintatapaani.

Nämä varsin hajanaiset ajatuksen pyörivät mielessäni, eivät vähiten siksi, että olen saanut olla Sisäisen Turvallisuuden 3 ohjelman alatyöryhmän ”rikoksen uhrin ja tekijän ohjautuminen palveluihin” puheenjohtajana.

Petra Kjällman, matkalla peilin eteen