Hollannissa sijaitsevan viktimilogian tutkimuslaitoksen Intervict tekemän tutkimuksen mukaan Suomi on kehitysmaa rikosuhrien tukipalveluissa verrattuna useimpiin Euroopan maihin. Kehitysmaa Suomi ei ole palvelujen laadussa, vaan niiden kattavuudessa. Näin siitä huolimatta, että Euroopan Unionin puitepäätös edellyttää, että tilanne olisi toisin. Yritystä tilanteen parantamiseksi toki on. Valtioneuvoston vahvistamaan Sisäisen Turvallisuuden Ohjelmaan on kirjattu toimenpide-ehdotuksiin arjen turvallisuuden kohdalle mm., Rikosuhripäivystyksen tukipalveluiden ja todistajan tuen laajentaminen sekä turvakotien lisääminen.
Mikä mättää, miksi rikoksen uhrien tukipalveluja ei ole laajennettu kattamaan koko maata niin, että asuinpaikastaan riippumatta kansalaisilla olisi rikoksen uhriksi jouduttuaan edes likimain tasavertainen mahdollisuus saada tukea selviytymiselleen. Ongelma on raha tai paremminkin se, ettei sitä ole riittävästi kyse3isten palvelujen tuottamiseen.
Rikosuhripäivystys on esittänyt perustettavaksi ruotsin mallin mukaista rikosuhrirahastoa, johon rikoksen tekijöiden edellytettäisiin maksavan tietyn summan. Rahastosta rahoitettaisiin mm. rikosuhrien tukipalveluita. Rahasto ei ole saanut kannatusta. Oikeusministeriön tavoitteena on ollut saada omaan kehykseensä mm. rikosuhrien tukipalvelulle varoja. Se ei ole onnistunut.
Oikeusministeri Tuija Braxin ehdotus, että sakoista saatavasta valtion tuotosta osa osoitettaisiin rikoksen uhrien tukipalveluihin, on enemmän kuin tervetullut. Se on tavallaan toinen malli rikosuhrirahastosta. On erittäin helppo perustella, miksi sakkorahoista olisi oikein osoittaa osa rikoksen uhrin hyväksi. Tavallaan se toteuttaisi samalla ajatusta rikoksen tekijän velvollisuudesta hyvittää aiheuttamaansa pahaa rikoksen uhrille.
Toivottavasti tämä ehdotus saa kannatusta ja toteutuu mahdollisimman nopeasti. Toivottavasti hallituksesta ja eduskunnasta löytyy poliittista tahtoa siirtää Suomi tässäkin asiassa kehittyneiden maiden joukkoon.
tiistai 19. tammikuuta 2010
tiistai 5. tammikuuta 2010
Kauppakeskus Sellon murhenäytelmä
Vaikea valinta – rikoksen uhrin yksityisyyden suojelu vastaan yleinen etu rikoksen uhrin aseman parantamiseksi
Kauppakeskus Sellon murhenäytelmä nostaa jälleen esille voimakkaasti tarpeen pohtia ja parantaa rikoksen uhrin asemaa. Julkisuudessa keskustellaan monista toimenpiteistä, joita vahvistamalla voitaisiin vähentää välivallantekoja. Eniten keskustellaan tekijä / tekolähtöisesti. Kun päätöksiä tehdään on usein edessä vaikeita valintoja – toimiako talouselämän vai yksittäisen ihmisen edunmukaisesti, kuinka paljon ollaan valmiita maksamaan, mikä pitää asettaa etusijalle???
Rikosuhripäivystyksessä tavoitteena on rikoksen uhrin aseman parantaminen. Parantaminen tarkoittaa sekä rikoksia ennalta estävää työtä, rikoksen uhriksi joutuneiden aseman parantamista, että uhrien omaisten ja rikosasian todistajien selviytymisen tukemista. Tavoitetta kohti kuljetaan kahta tietä. Tuotetaan tukipalveluita yksittäisille rikoksen uhreille, heidän läheisilleen ja rikosasian todistajille ja vaikutetaan asenteisiin, lainsäädäntöön, käytäntöihin ja yleiseen päätöksentekoon.
Vaikea valinta tulee toimenpiteissä ja kannanotoissa eteen kun, yksittäisen rikoksen uhrin etu on ristiriidassa yleisen rikoksen uhrin aseman parantamisen kanssa. Millä perusteella valinta silloin tulee tehdä? Usein toistuva tilanne, jossa tämä kysymys on pakko esittää, on mm. tarve nostaa rikoksen uhrin asemassa oleva epäkohta julkiseen keskusteluun. Julkisen keskustelun käyntiin saaminen tarvitsee tositarinoita elävästä elämästä ja se edellyttää rikoksen uhriksi joutuneen identifioitumista ja kokemuksen kertomista julkisesti. Tiedämme, että pääsääntöisesti yksittäisen rikoksen uhrin etu ei ole saattaa kokemuksensa julkiseen riepotteluun.
Kumpi painaa enemmän – yksittäisen rikoksen uhrin etu vai yhteinen etu yleisen epäkohdan korjaamiseksi? Vaikea valinta – onko kompromissi mahdollinen? Kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, on havaittu kuten mm. tutkija Atte Oksanen kirjoittaa (HS 3.1.2020), että tekijöiden asia nousee etusijalle. Rikosuhripäivystyksessä on havaittavissa, että kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, niin heidän tarpeistaankaan ei enää puhuta. Se merkitsee sitä, että poliittinen tahto saada Suomeen muun Euroopan tasoinen tukipalvelujärjestelmä on hukkunut muiden tarpeiden alle.
Miten voisimme yksittäistä rikoksen uhria ”uhraamatta” saada enemmän rikoksen uhrien tarinoita ja sitä kautta uhrien asemaan liittyviä heikkouksia julkiseen keskusteluun? On selvää, että vain ne tositarinat voi julkaista, joissa asianomainen on itse halukas antamaan kokemuksensa julkisuuteen. Silloinkin hänet tulee valmistaa hyvin siihen, mitä mediajulkisuus voi tuoda tullessaan. Kuka tai ketkä olisivat oikeita henkilöitä / tahoja ottamaan tämän asian esille uhrien kanssa niin, että uhrille jää aito mahdollisuus kieltäytyä ja toisaalta varma tuki, mikäli hän on valmis antamaan tarinansa medialle. Median vastuuta tulee myös painottaa. Mikäli uhri suostuu antamaan tarinansa, tulee median sitoutua uhria kunnioittavaan ja uhrin hyväksymään tapaan asian julkistamisessa.
Esimerkkejä vaikeista valinnoista on lukuisia ja uusia tulee jatkuvasti. Erityisen vaikeaksi valinnan tekee se, että julkisuus ei ole kenenkään hallittavissa riippumatta siitä kuinka hienoja sopimuksia tehdään yksittäistenmedian edustajien kanssa. Sana on kuitenkin vapaa mm internetissä keskustelupalstoilla.
Vastuullinen päätöksenteko edellyttää rohkeutta keskustella päätöksen vaikutuksista eri näkökulmista. Usein ei ole olemassa vain yhtä vaihtoehtoa ja kompromissi on hyvin käyttökelpoinen monessa tilanteessa. Vaikeiden valintojen välttäminen ei johda mihinkään, mutta niissä yhteiseen ymmärrykseen pääseminen tuottaa tyydytystä ja yhteiskunnallista edistystä. Joskus on uskallettava päättää yleisen hyödyn nimissä ja toisinaan on voitava jättää syrjään yleinen etu yksilön edun hyväksi.
Kauppakeskus Sellon murhenäytelmä nostaa jälleen esille voimakkaasti tarpeen pohtia ja parantaa rikoksen uhrin asemaa. Julkisuudessa keskustellaan monista toimenpiteistä, joita vahvistamalla voitaisiin vähentää välivallantekoja. Eniten keskustellaan tekijä / tekolähtöisesti. Kun päätöksiä tehdään on usein edessä vaikeita valintoja – toimiako talouselämän vai yksittäisen ihmisen edunmukaisesti, kuinka paljon ollaan valmiita maksamaan, mikä pitää asettaa etusijalle???
Rikosuhripäivystyksessä tavoitteena on rikoksen uhrin aseman parantaminen. Parantaminen tarkoittaa sekä rikoksia ennalta estävää työtä, rikoksen uhriksi joutuneiden aseman parantamista, että uhrien omaisten ja rikosasian todistajien selviytymisen tukemista. Tavoitetta kohti kuljetaan kahta tietä. Tuotetaan tukipalveluita yksittäisille rikoksen uhreille, heidän läheisilleen ja rikosasian todistajille ja vaikutetaan asenteisiin, lainsäädäntöön, käytäntöihin ja yleiseen päätöksentekoon.
Vaikea valinta tulee toimenpiteissä ja kannanotoissa eteen kun, yksittäisen rikoksen uhrin etu on ristiriidassa yleisen rikoksen uhrin aseman parantamisen kanssa. Millä perusteella valinta silloin tulee tehdä? Usein toistuva tilanne, jossa tämä kysymys on pakko esittää, on mm. tarve nostaa rikoksen uhrin asemassa oleva epäkohta julkiseen keskusteluun. Julkisen keskustelun käyntiin saaminen tarvitsee tositarinoita elävästä elämästä ja se edellyttää rikoksen uhriksi joutuneen identifioitumista ja kokemuksen kertomista julkisesti. Tiedämme, että pääsääntöisesti yksittäisen rikoksen uhrin etu ei ole saattaa kokemuksensa julkiseen riepotteluun.
Kumpi painaa enemmän – yksittäisen rikoksen uhrin etu vai yhteinen etu yleisen epäkohdan korjaamiseksi? Vaikea valinta – onko kompromissi mahdollinen? Kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, on havaittu kuten mm. tutkija Atte Oksanen kirjoittaa (HS 3.1.2020), että tekijöiden asia nousee etusijalle. Rikosuhripäivystyksessä on havaittavissa, että kun rikoksen uhrien tarinoita ei ole julkisuudessa, niin heidän tarpeistaankaan ei enää puhuta. Se merkitsee sitä, että poliittinen tahto saada Suomeen muun Euroopan tasoinen tukipalvelujärjestelmä on hukkunut muiden tarpeiden alle.
Miten voisimme yksittäistä rikoksen uhria ”uhraamatta” saada enemmän rikoksen uhrien tarinoita ja sitä kautta uhrien asemaan liittyviä heikkouksia julkiseen keskusteluun? On selvää, että vain ne tositarinat voi julkaista, joissa asianomainen on itse halukas antamaan kokemuksensa julkisuuteen. Silloinkin hänet tulee valmistaa hyvin siihen, mitä mediajulkisuus voi tuoda tullessaan. Kuka tai ketkä olisivat oikeita henkilöitä / tahoja ottamaan tämän asian esille uhrien kanssa niin, että uhrille jää aito mahdollisuus kieltäytyä ja toisaalta varma tuki, mikäli hän on valmis antamaan tarinansa medialle. Median vastuuta tulee myös painottaa. Mikäli uhri suostuu antamaan tarinansa, tulee median sitoutua uhria kunnioittavaan ja uhrin hyväksymään tapaan asian julkistamisessa.
Esimerkkejä vaikeista valinnoista on lukuisia ja uusia tulee jatkuvasti. Erityisen vaikeaksi valinnan tekee se, että julkisuus ei ole kenenkään hallittavissa riippumatta siitä kuinka hienoja sopimuksia tehdään yksittäistenmedian edustajien kanssa. Sana on kuitenkin vapaa mm internetissä keskustelupalstoilla.
Vastuullinen päätöksenteko edellyttää rohkeutta keskustella päätöksen vaikutuksista eri näkökulmista. Usein ei ole olemassa vain yhtä vaihtoehtoa ja kompromissi on hyvin käyttökelpoinen monessa tilanteessa. Vaikeiden valintojen välttäminen ei johda mihinkään, mutta niissä yhteiseen ymmärrykseen pääseminen tuottaa tyydytystä ja yhteiskunnallista edistystä. Joskus on uskallettava päättää yleisen hyödyn nimissä ja toisinaan on voitava jättää syrjään yleinen etu yksilön edun hyväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
